Luku 14 Tyyntä ja (aivo)-myrskyä

Tyyneltä niin elämä tuo näyttää...
Eletään siis aikaa, jolloin opettelin ensi kertaa aikuisiässäni olemaan kotona. Ilman työtä, mutta ihan hyvin toimeentulevana, kiitos monivuotisen työttömyyskassan jäsenyyden. Sopetumisessa meni aikaa varmaan muutamia viikkoja, mutta sitten kun tajusin, että aurinko nousee edelleen joka päivä ja lämmittääkin vielä mukavasti, päätin vihdoin ottaa elämisen hieman rennommin. Etsin toki töitä aktiivisesti, mutta lakkasin ns. puristamasta mailanvarresta. Ajattelin, että kyllä töitä tekevälle riittää ja että sopiva paikka tulee kyllä vastaan kun on sen aika.
Oli aikainen kesän alku. Löysin itselleni aikaa lähteä lenkille. Ensin vain ihan kokeilumielessä, sitten piti hankkia sykemittari ranteeseen. Kävelysauvatkin otin mukaan antamaan vauhtia ja innostusta itselleni. Pyöräilin ja kävin silloin tällöin myös uimassa. Nautin liikkumisesta todenteolla. Ja lauloin. Ja leivoin joka päivä sämpylöitä :-)  Mutta palataanpas ajassa vielä hieman taaksepäin...

Se jokin alkaa...
Kesällä 2003 olimme olleet kyläreissulla Raisiossa ystäviemme tykönä. He olivat hankkineet itselleen kotikaraokelaitteet. Hmm..karaoke....hmmm...kaikkea sitä... Hieman epäileväisenä niitä tutkittiin ja useista houkutteluista huolimatta emme uskaltautuneet mikrofonin ääreen. Kunnes tuli ilta. Ja saunominen. Ja saunasiideri (tai ehkä kaksi). Ja minun tokaisuni emännälle, että "no, annahan minä kokeilen"....Ja siitä se sitten lähti. Hullutus ja villitys, rakas pitkä-aikainen harrastus, jolle ei loppua näy. Lauloin ensimmäiseksi kappaleekseni Katri-Helenan "Paikka Auringossa" ja selvisin hengissä. En kuollutkaan siihen paikkaan vaikka niin jossain vaiheessa luulinkin.
Seuraavasta tilistä piti sitten kotiin hankkia vastaavat vehkeet ja ei muuta kuin treenaamaan...voi naapurin Tapsaa, joka asui samassa kiinteistössä suht´ ohuen, täysin äänieristämättömän seinän takana! Ei ehkä ole ollut kaikin ajoin kaikkein suurimpia sulosointuja tarjolla. Mutta ikinä hän ei valittanut; päinvastoin kannusti vain jatkamaan harjoituksia (minkä kyllä toisaalta ymmärränkin :-) ) Mutta pääasia oli että naapurisopu säilyi, harrastuksestamme huolimatta.

Sitten piti tietysti päästä esiintymään...ei muuta kuin paikalliseen AnkkuriNappiin estradille. Siihen aikaan Napissa kävi mielestämme ihan todella hyviä laulajia ja siihen porukkaan mielimme kuulua itsekin. Siellä törmäsimme erääseen pariskuntaan, joista molemmat, sekä mies että daami,  lauloivat todella hyvin. Pienen juttutuokin jälkeen selvisi, että lady opettaa naapurikunnassa musiikkia työkseen ja on koulinut myös puolisonsa kuulostamaan erittäin ammattimaiselta. Kyselimme, että missä sitä opetusta olisi mahdollista saada ja he kertoivat, että rouva, kutsukaamme häntä tässä vaikkapa Anneliksi, vetää kansalaisopistossa karaokekurssia, johon on mahdollista tulla mukaan myös täältä naapuri-kaupungista. Hintakaan ei päätä huimannut, 15 €/ lukukausi, kokoontumiset kerran viikossa ja kaupan päälle vielä kahvit ja pullat. Siinä oli tilaisuutemme. Ei muuta kuin mukaan ja matkaan lauluopintojen iloiselle tielle.

Ensimmäinen kerta luokassa oli todellinen shokki! Samassa tilassa 15 ihmistä ja edessä karaokelaitteet, joihin koko porukan kuullen piti tietysti laulaman. Laulukokemusta takana 3 kuukautta tai jotain sinnepäin ja kellään ei minkäännäköistä osaamista sen enempää laitteistotekniikkaan kuin laulamiseenkaan. Opetus lähti ihan perusteista, hengityksen hallinnasta ja artikulaatiosta. Kummastakaan en aiemmin tiennyt yhtään mitään. Kotona kuvittelin aina osaavani jotain mutta luokassa tuntui, että kaikki menee ihan kiville. En osaa yhtään mitään siitä, mitä edelliskerralla on opeteltu. Ja laulaminen kuulostaa ihan hirveältä. Mutta onnekseni en ollut sen fiiliksen kanssa yksin, 14 muuta kertoivat ihan samaa.  Aikani ihmettelin siinä ja lauloin muiden mukana, mutta jotenkin tiesin pystyväni parempaankin.

Muutaman kokoontumiskerran jälkeen kiinnitin huomiota takaseinällä sijaitsevaan isohkoon laitteeseen, johon mikin piuhat näyttivät johtavan. Teknisenä ihmisenä älysin, että sillä laitteella on jotain tekemistä äänentoiston kanssa. Kysäisin laitteesta opettajalta ja hän kertoi sen olevan mikseri. Kotona syöksyin oikopäätä internetiin kysymään Googlelta, että mikä on mikseri. Ja etenkin että miten sitä ajetaan. Ja opin, että mikserillä tehdään musiikkiin soundi. Ja että soundi koostuu tässä tapauksessa taustamusiikin ja lauluäänen tasapainosta ja että sitä voidaan tehostaa erilaisilla efekteillä kuten kaiulla, bassolla ja diskantilla. Hmm...joku tässä palapelissä ei nyt sovi siellä luokassa kohdalleen. En ollut nähnyt opettajan koko aikana tekevän mikseriin minkäännäköisiä säätöjä, vaikka meitä laulajia oli tasan 15 erilaista ääntä. Itselläni ei moista laitetta vielä siinä vaiheessa ollut, joten testaukset oli päästävä tekemään luokkaan. Niinpä hivuttauduin seuraavalla kerralla istumaan siihen mikserin eteen ja yritin saada selvää, mikä on minkäkin mikin linja ja millaisia nappuloita siihen liittyy.  Kysyin opettajalta, että saanko kokeilla säätämistä ja hän antoi luvan. Sanoi, ettei hän itse ole perehtynyt laitteen käyttöön juuri ollenkaan.
Uskaltauduin vääntämään jostain nappulasta ja kuinka ollakaan, soundi muuttui johonkin suuntaan. Tein hieman lisää säätöjä, otin välillä askeleen takaisin ja aloitin alusta. Ja yks´kaks mikserin sielunelämä avautui minulle. Kuin hyvälle ystävälle. Tämähän on ihan loogista! Niinpä tietysti. Ihan kuin kalakeittoa keittäisi. Ensin otetaan sopiva määrä raaka-aineita ja maustetaan ne maun mukaan herkulliseksi. Raaka-aineet olivat taustamusiikki ja laulu, mausteina kaiku, basso ja diskantti.

Sain luvan toimia jatkossakin miksaajana ja nyt kurssilla olo alkoi todenteolla maistua.  Nautin sekä laulamisesta etää miksaamisesta. Imin kaiken opin, mitä vain irti oli saatavissa niin opettajalta, kuin internetistäkin. Ja arvaatte varmaan mitä seuraavaksi...piti mennä musiikkiliikkeeseen ja ostaa oma mikseri!
Voi sitä oppimisen riemua...ja laulun määrää!
Kävimme mieheni kanssa kyseisellä kurssilla kaksi kokonaista vuotta. Ja saimme erittäin hyvää oppia laulamisen tekniikkaan, josta kurssille mennessämme emme tienneet tuon taivaallista.
Ystävystyimme opettajan ja hänen miehensä kanssa niin, että olimme paljon yhteyksissä myös kurssin ulkopuolella. Käytännössä olimme jatkuvasti toistemme tykönä ja puhuimme paljon kaikesta, myös musiikista ja laulamisesta.

Sakaran synty
Mutta sitten tuli aika, kun olin jo kotona työttömänä, että sain päähäni lähteä tekemään karaoken ympärille jotain uutta. Olimme opettajan(kin) kanssa puhuneet karaokeyhdistyksen perustamisesta, mutta jostain syystä hän ei sille ajatukselle lämmennyt. Minua tuo ajatus ei jättänyt rauhaan. Kävimme Ekin kanssa paljon viikonloppuisin laulamassa, milloin missäkin päin ja tapasimme siellä uusia tuttavuuksia, joiden kanssa myös puhuimme ajatuksesta perustaa yhdistys. Ja yks´kaks ajatus vain sai tulta alleen. Olin jutellut Kuopiossa erään erittäin intohimoisesti karaokeen suhtautuvan mieshenkilön kanssa aiheesta ja hän oli myös sitä mieltä, että yhdistykselle olisi tarvetta. Sanoin, että jos saat puhuttua mukaan jonkun johtamaan sitä ja tarvittavan määrän johtokunnan jäseniä, minä olen valmis tekemään kaiken muun perustamiseen liittyvän työn.

Samaan aikaan sain päähäni, että perustan Riistavedelle oman karaokekurssin. Sellaisen, jossa opettaisin halukkaille karaoken alkeet. Alkeisiin kuuluu laulamisen tekniikan alkeet (tiesin osaavani ne kahden vuoden opintojen perusteella), laitteistotekniikan alkeet (olin opiskellut aihetta itsenäisesti jo kaksi vuotta) ja esiintymisen alkeet (tämänkin tiesin osaavani oman ammattini pohjalta). Kysyin Ekin mielipidettä asiaan ja hän kannusti ja innosti minua toteuttamaan ideani. Ei muuta kuin neuvottelemaan sopivasta tilasta paikallisen ravintoloitsijan kanssa ja väsäämään ilmoitusta paikallislehteen ja ilmoitustaululle.
Sain 12 osallistujaa kurssilleni ja olin siitä ansaitusti iloinen. Olin tehnyt kurssille materiaalin joka kerralle ja pelin henkeen kuului, että sekä minä että ryhmä annoimme laulajalle kehittävää palautetta heti laulamisen jälkeen. Ensin tietysti kävimme läpi pelin säännöt palautteen antamisessa ja vastaanottamisessa. Käsittelin kolmea teemaani aihe kerrallaan ja joka kerran jälkeen kirjoitin jokaiselle vielä kirjalliset palautteet koskien käsiteltyä aihetta. Mielestäni kurssin sisältö-ja laatutavoitteet olivat hyvät ja tukea ajatukselleni sain myös kurssilaisten suuresta innostuksesta aiheeseen. Ensin oli tarkoituksena kokoontua kerran viikossa 6 viikon ajan. Heti kohta huomasimme, että aikaa oli sittenkin liian vähän ja teimme päätöksen siitä, että jaetaan ryhmä kahtia ja vedän kurssia kahtena iltana viikossa. Siinä kävikin sitten niin, että koko pourukka tuli molempina iltoina, mutta mikäs siinä, tulihan sitä viikkokohtaista lauluaikaa näinkin lisää :-) Kaiken tämän tein ihan vain tekemisen ilosta, työttömyyspäivärahan turvin ja iloitsin siitä, että minulla oli tähän nyt aikaa ja mahdollisuuksia. Ristin ryhmämme Riistaveden Karaokeharrastajiksi (RKH) ja sillä nimellä tämä yhteenliittymä kulki eteenpäin monta vuotta, myös minun lähtöni jälkeen.

Yhtäaikaa näiden tapahtumien kanssa sain soiton siltä henkilöltä, jolle olin sanonut, että jos saat porukan kokoon, niin perustetaan yhdistys.  Hänellä oli tiedossa 6 nimeä johtokuntaan ja puheenjohtaja!
Yes! Olin ihan sanaton hetken aikaa. Tästäkö se nyt sitten lähtee??? Olin opiskellut netistä perusasiat yhdistyksen perustamisesta ja tiesin, mitä siihen kuuluu. Ei muuta kuin toimeen.
Kyselin kurssilaisiltani että kiinnostaisiko tämmöinen yhdistys heitä ja sain vankkumattoman kannatuksen asialle. Tästä sai alkunsa minulle niin rakas Savon Karaokeyhdistys ry, eli tuttavallisemmin Sakara. Perustamiskokous pidettiin Hotelli Rauhalahdessa 22.2.2006 ja sain kunnian olla tuon perustamiskokouksen puheenjohtaja. Minut valittiin myös johtokuntaan ja seuraavassa kokouksessa sain harteilleni sihteeri/ rahastonhoitajan viran, jota edelleen ylpeydellä kannan.

Ei ole hyvää ilman pahaa....
Kaikki eivät kuitenkaan pitäneet innostuksestani ja siitä että tartuin toimeen ja sain valmista aikaan. Kuten mainitsin, olin ystävystynyt laulunopettajani kanssa ja esittelin hänelle tietysti innoissani ajatuksiani niin yhdistyksestä kuin karaokekurssistanikin. Hän myötäili kyllä niitä, mutta ei ollut valmis lähtemään mukaan mihinkään. Ajattelin, että ok, vedä sinä kurssiasi siellä naapuripitäjässä, minä toimin täällä enkä antanut ajatuksen häiritä itseäni sen enempää. Pidimme yhteyttä samalla tavalla kuin ennenkin enkä huomannut missään mitään ihmeellistä. Teimme opettajan kanssa vielä sellaisen sopimuksen, että jos ja kun tapaan kurssillani jonkun sellaisen laulajan, jonka arvioin tarvitsevan ammattiopettajan ohjausta, tuon hänet sinne naapuripitäjään kuultavaksi. Ja näin sitten jossain vaiheessa teinkin. Kurssilla oli yksi todella hyvä-ääninen nuori tyttö, jonka lahjakkuus nousi kerta toisensa jälkeen vahvana esiin. Hän halusi laulaa ja esiintyä, mutta selkeästi oli vielä kokematon, joten arvelin hänen hyötyvän paljonkin Opettajan tapaamisesta. Otin tytön kyytiin ja menimme Opettajan kotiin, odottelin aikani, kun Opettaja haastatteli häntä ja laulatti muutaman kerran. Sitten tuli kotiinlähdön aika. Menimme autoon ja huomasin, että tällä nuorella tytöllä oli erittäin epäuskoinen katse silmissään ja hän oli selkeästi vaivaantunut. Kysyin, että mikäs nyt? Hän kiemurteli aikansa, mutta sanoi sitten, että opettaja oli haukkunut minut täysin siinä haastatteluosuudessa. Varoittanut, että olen osaamaton tunari, täydellinen amatööri ja että minulta pitäisi kieltää koko karaokekurssin pito! Siihen loppui se yhteistyö! Loukkaannuin niin verisesti tästä selkään puukotuksesta, että en ole siitä toipunut vieläkään.

Ja niinkuin sinä luulit löytäneesi ystävän...ihmisen joka sinua kuuntelee, ihmisen, joka sinua kuuntelee....

Siinä sitä oli sulattelemista kerrakseen. Meni arvot taas kerran uusjakoon. Päätin, että en enää koskaan, ikimaailmassa päästä ketään niin lähelle, kuin olin tämän ihmisen päästänyt. Tuli siinä sen verran pahaa jälkeä. Mutta omiin kykyihini en lakannut uskomasta. Jatkoin kurssin pitoa edelleen ja annoin kaikkeni sille, että saamme yhdessä minuun luottavien ihmisten kanssa Sakaran nousemaan. Ja olin oikeassa. Sakara voi tänään erittäin hyvin, johtokunta on pysynyt kasassa ja asiat ovat edenneet suunnitellulla tavalla. Se jos mikä on osoitus yhteen hiileen puhaltamisen voimasta. Ymmärrän nyt, että tuo ihminen olisi ollut negatiivinen voima yhdessä tekemisellemme mutta silloin en sitä nähnyt. Ihailin häntä, kunnioitin ja olin valmis tekemään kaikkeni hänen eteensä. Ja teinkin. Mutta siihen loppui se tekeminen.
Tässä kohtaa on pakko pysähtyä ja pyytää anteeksi monilta minua lähestyneiltä ihmisiltä, joita en ole voinut päästää lähelleni. Toivottavasti ymmärrätte minua tämän lukemisen jälkeen edes hitusen paremmin. Tuosta tapahtumasta on aikaa jo 5 vuotta, vaan edelleen se kirvelee.

Mutta kuten jo monista muista vastoinkäymisistäkin, selvisin tästäkin. Aivot työstivät koko ajan uutta materiaalia pohdittavaksi ja oikeastaan yhtäaikaa Sakaran ja RKH:n luomistuskan kanssa tein ajatustyötä myös oman yrityksen pystyyn pistämiseksi. Kuten tiedämme, sekin haave on tänäpäivänä totta, miten se syntyi, siitä sitten lisää seuraavalla kerralla.

Luku 13 Wind of Change

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin myös unelmaduunit. Minun kohdallani tämä tarkoittaa aikaa Tietovirralla. Lähes viittä upeaa vuotta, jonka aikana löysin itsestäni vahvuuksia, joita en tiennyt olevan olemassakaan. Kyvyn kohdata ihmisiä face to face, olivatpa he minkä ikäisiä tai missä asemassa tahansa. Kyvyn ymmärtää teknisiä asioita ja yksinkertaistaa niitä niin, että pystyn niistä puhumaan millaiselle kuulijajoukolle tahansa. Työni puolesta sain nähdä Suomea ihan joka puolelta ja olla mukana monenlaisissa projekteissa. Mutta ennenkaikkea sain tehdä työtä sellaisessa työyhteisössä, jossa arvostus ja toisen kunnioittaminen oli huipussaan. Mainitsin jo aiemmin, että koko kollegajoukko oli lajissaan huippuammattilaisia ja heidän joukossaan oli ilo tehdä työtä samanlaisena, tasaveroisena huippu-ammattilaisena.
Mutta joka hommassa sattuu ja tapahtuu...

Tapahtumat alkoivat siitä kun toimitusjohtajat vaihtuivat kulmahuoneessa suhteellisen tiuhaan tahtiin. Sitten tuli Kehitysjohtajaa ja Helsingin myyntipäällikköä. Jossain vaiheessa tuntui, että johtajia oli enemmän kuin koko henkilöstöä yhteensä. Mersua siellä ja Mersua täällä, jokunen Audikin seassa, isompaa ja pienempää. Johonkin niistä tilattiin penkkejä Saksasta asti. Elettiin vielä viimeisen nousukauden loppumaininkeja ennen suurta notkahdusta.
Sitten tuli uutinen; osa porukasta on lomautettava tai sitten jokaisen palkkaa alennetaan.
Siitä se alkoi, hitaasti etenevä alamäki joka päättyi kivuliaaseen loppuun saakka. Porukkaa vähennettiin, töitä järjesteltiin uudelleen; pelko ja epävarmuus tulevaisuudesta asui jokaisen ajatuksissa.
Ja viimein koitti sekin päivä, että toinen yhtiön omistajista tuli kertomaan, että konkurssihakemus on jätetty Kuopion käräjäoikeudelle. Te, jotka olette vielä jäljellä, voitte hakea palkkaanne palkkaturvasta.
Se oli sitten siinä se tarina.
Ja niinkuin me olimme uskoneet, viimeiseen saakka, että tulee jokin ihme joka pelastaa meidät ja meidän työpaikkamme. Mutta ei tullut. Hiljaisina keräilimme henkilökohtaiset tavaramme ja poistuimme kuka minnekin.

Elämä jatkui; olihan minulla, niinkuin varmaan kaikilla kollegoillakin, työttömyysturva kunnossa. 500 päivää liiton rahoilla. Käytännössä 2 vuotta aikaa miettiä minne sitä seuraavaksi sitten.
Olin työtön! Ihan uusi olotila minulle. Toisaalta olin järkyttynyt tilanteesta, toisaalta tunsin helpotusta ja iloa siitä, että se ahdistava ja piinaava aika oli nyt ohi. Mutta miten hyödyttömäksi sitä itsensä tunteekaan tuommoisessa tilanteessa. Hävetti suorastaan jäädä aamulla kotiin, kun Eki lähti omiin töihinsä. Minulla ei ole työtä! Minua ei tarvita mihinkään. Olen hyödytön kuluerä tälle yhteiskunnalle. Ajatukset risteilivät kuumeisesti ja välillä etsin tilanteelle syyllistä itsestäni ja välillä kaikista muista.
Olisinpa tehnyt niinkuin Jari, joka älysi lähteä ajoissa, ennenkuin laiva upposi. Minulla ei vain ollut sisua eikä rohkeutta jättää sitä uppoavaa laivaa. Kuvittelin hölmö, että minua tarvitaan siellä.
Mutta sitten, yks´kaks minulle kirkastui, että mitäs minä tässä uikutan. Henki kulkee eikä kukaan ole kuollut. Elämä jatkuu.

Läksin ulos lenkille, oli talvinen pakkaspäivä Riistavedellä. Otin oikein sauvat mukaan ja annoin palaa. Sykemittari ranteessa. Tein varmaan 10 kilometrin ravakan lenkin ja sillä lenkillä ajatukset saivat ihan uuden suunnan. Mitäs minä suremaan, nyt minulla vihdoin on aikaa itselleni. Sitä minkä perään itkin silloin Lahden Seurahuoneella. Nyt ehdin tavata ystäviä ja omistautua uudelle karaoke-harrastukselle. Nyt minä tyttö sitten laulaisin, päivät pitkät enkä muuta tekisikään! Iskin kynteni innolla kotihommiin; aina kun teinipoikani kaverijoukon höystämänä palasi koulusta kotiin, keittiössä oli odottamassa uunituoreet sämpylät. Ja ne muuten kelpasivat sille porukalle :-)

Sitten eräänä päivänä puhelin soi. Olin opetellut kotona oloa ehkä kuukauden verran. Toinen Tietovirran entisistä omistajista soitti ja kysyi, että jos heillä olisi uusi yritys, lähtisinkö jeesaamaan sen pystyyn nostamisessa? Mitäs siihen oikein osaa sanoa...

kyy-yllä kai minä lähtisin.

Ja niinhän minä sitten läksin.
Taas tehtiin töitä samalla alalla. Koulutusyhtiö tämäkin. Tässä kohtaa opin erittäin monta asiaa nopeassa tahdissa yrityksen pystyyn nostamisesta. Ja hallinnoinnista. Työtä oli suunnattomasti. Porukkaa vähän mutta usko oli luja! Kyllä tämä tästä. Ja niin vain onnistuimme.
Kauppa alkoi käydä ja uusia asiakkaita ilmaantua. Hetken kaikki näytti varsin auvoiselta.
Mutta sitten iski kai henkinen väsymys niin minuun kuin siihen samaan joka minulle soitti ja pyysi töihin. Aloimme riidellä asioista. Tai tarkemmin sanottuna yhdestä asiasta. Siitä, että en suostunut enää ottamaan yhtään enempää työtaakkaa itselleni kuin mitä jo siihen mennessä olin kasannut harteilleni. Vastasin jo melkein kaikesta muusta paitsi myynnistä ja markkinoinnista. Ja tein pitkää päivää, että asiat saatiin hoitumaan. Tämän kaiken lisäksi minun olisi pitänyt ottaa vastuuta vielä myynnistäkin. Silloin kilahti. Ei helvetti. Jos talossa kerran on myyntimies, jonka ainoana työnä on myydä, niin jossain mättää pahasti jos minun pitää vielä sillekin tontille sotkeentua. Itsepäisenä jukuripäänä hän ei osannut antaa periksi ja minä olin myös päätökseni tehnyt. En suostunut; raja kulkee juuri tässä ja piste. Muutaman viikon jatkoimme kiukuttelua, pienissä tiloissa se vain kävi aika mahdottomaksi kaikkien kannalta. Niinpä katsoin parhaaksi lopettaa sen pelin ja hakeuduin lääkäriin. Verenpaine huiteli tähtitieteellisissä lukemissa ja diagnoosiksi tuli akuutti stressireaktio. Sain suoraan kahden viikon sairasloman ja vakavan varoituksen siitä, että seuraava oire on sitten sydänkohtaus tai aivoinfarkti. Lievemmässä tapauksessa pääsen Burnoutilla. Näitä on kuulemma nähty.

Ja niin olin taas kotona. Kuuden kuukauden jälkeen aloituksesta vihaisena ja turhautuneena. Paska reissu mutta tulipahan tehtyä. Neuvottelin itseni irti työsuhteesta ja olin jälleen vapaa.  Vapaa määrittelemään jälleen kerran elämäni suunnan uusiksi. Tajusin, että minun on oikeasti pidettävä itsestäni ja terveydestäni huolta. Aloitin välittömästi kuntoilukuurin, jossa kävelin ja pyöräilin, pelasin tennistä ja kävin uimassakin. Ja näillä Riistaveden vaaruille ulottuvilla pitkillä sauvakävelyreissuilla ajatukset alkoivat pikkuhiljaa kääntyä siihen asentoon, että entäpä jos...
Muutoksen kylmät tuulet olivat vaihtuneet kevään leppoisiin ilmoihin, auringonpaisteeseen, paahtavaan helteeseenkin. Nautin aurinkoenergiasta varmaan ensikertaa 10 vuoteen täysipainoisesti. Olin työvuoteni viettänyt aika tiiviisti joko konttorissa tai autonratissa ja sisällä hämyisissä hotelleissa. Nyt oli aika antaa ajatusten tuulettua kunnolla. Mitä se saikaan aikaan, siitä lisää sitten ensi kerralla :-)

Luku 12 Oppia ikä kaikki

Edellä on tullut kuvatuksi niitä henkisen kasvun kulminaatiopisteitä, joilla tuntuu olevan merkitystä myös ammatillisen kasvun kannalta. Kaikkea tätä oppia olen tarvinnut niin työssä kuin vapaa-ajallakin - ja usein!
Mutta myös koulutuksellisesti ihan ravintolakokki ja myyntineuvottelija pohjalta en kuitenkaan kaikkia näitä asioita, mitä nykyisin työkseni teen, ole pystynyt työstämään. Seuraavassa pieni katsaus läpikäymiini opintoihin ja ammatilliseen kasvuun tutkintojen valossa.

Elinikäisen oppimisen idea juurtui minuun Tietovirralla ollessani. Siellähän se kuului työnkuvaan kun haimme motivaatiotekijöitä aikuisille ihmisille uuden asian oppimiseen. Eikä se aina ollut kovin helppoa. Ihmisiä kun on niin monenlaisia ja niissä monenlaisissa ihmisissä on monenlaisia oppijoita. Ja monenlaista oppimistilannetta. Ja omat näkemykset ja uskomukset tuppaavat väkisinkin pintaan, vaikka niitä kuinka yrittäisi pitää pois pelistä. Mutta todettakoon myös, että urani aikana en ole kokenut yhtään vakavaa taka-iskua, mitä pidän kyllä erittäin suurena saavutuksena. Ei ole tullut vastaan yhtään sellaista oppijaa, joka olisi kyseenalaistanut täysin opetuksen tarpeellisuuden tai siihen käytettävät keinot. Tai kieltäytynyt kokonaan opinnoista sanoen että en minä opi. Tai että et sinä osaa opettaa. Opin vastaamaan monenlaisiin vasta-argumentteihin Johdantopäivien aikana ja pääasiassa työni olikin perustella, perustella ja taas perustella opintojen kauaskantoisuutta ja tärkeyttä. Ja jos nyt mietin sitä, mitä sanoin kymmenen vuotta sitten perustellakseni tietotekniikan merkitystä Suomen työkulttuurissa, niin ei sen merkitys ole ainakaan vähentynyt. Päinvastoin!

Tietovirran aikana päivitin uuteen versioon Tietokoneenkäyttäjän A-tutkinnon (7 moduulia) ja suoritin tietysti myös AB tutkinnon kaikki osat ( 8 moduulia). Työn sisällön kannalta tämä oli välttämätöntä ja sen teinkin heti ensimmäisien kuukausien aikana taloon tultuani. Samoin suoritin myös kansainvälisen ECDL-ajokortin, joka pääpiirteissään on samankaltainen sisällöiltään kuin kotimainenkin, mutta lontooksi tietenkin.

Opetustyöhön avuksi tulivat Kuopion avoimen yliopiston alaisuudessa suoritettavat asiakassuhteiden johtamiseen tarkoitetut kurssit, yht. 3 kokonaisuutta. Niissä käsiteltiin erilaisia ihmistyyppejä ja heidän tapaansa reagoida asioihin. Se oli minulle erittäin avartava koulutus ja viimeistään tässäkohtaa ymmärsin, että maailmankuva eri ihmisillä ei olekaan vain se, miksi itse sitä kuvittelen. Jatkoin itse aiheeseen syventymistä lukemalla paljon psykologiaa ja ihmistuntemusta. Olihan minulla hotelleissa joutavaa aikaa tämänkaltaiseen itseni kehittämiseen ja uuden oppimiseen. Vakavana ajatuksena oli myös se, että ilmoittaudun avoimeen yliopistoon lukemaan kasvatustiedettä (lähinnä aikuiskasvatusta), mutta se on toistaiseksi vielä jäänyt haaveeksi.

Sitten tarjoutui tilaisuus lähteä opiskelemaan langatonta viestintää. TIEKE ry lanseerasi markkinoille kolmannen tutkintokokonaisuutensa ja Tietovirta halusi olla kehityksessä mukana ja ottaa myös nuo moduulit opetettaviin aiheisiin. Kyseessä oli Langattoman viestinnän tutkinto, johon kuului 3 erillistä opintomoduulia. Sonera-taustani huomioiden oli aika luonnollista että minä olisin se, joka tuonne koulutukseen lähtisi ja minun tehtäväni olisi sitten työstää tarvittava opintokokonaisuus kasaan materiaaleineen päivineen.
Aihe oli erittäin mielenkiintoinen ja minulle myös helppo. Olinhan saanut teknistä oppia jo kaksi vuotta Soneralla  ollessani, joten mitään erityisen uutta siinä ei minulle ollut. Tämän aiheen opin helposti ja olisi ollut enemmän kuin suuri ilo päästä myös kouluttamaan sitä niiden aineistojen avulla, jotka itse omakätisesti kirjoittelin. Harmi vain, että asiakkaat eivät halunneet tätä opetusta. Yhtään kauppaa ei tainnut syntyä aiheen ympärille :-) No, tulipahan käytyä, sano....

Seuraava koulutusrupeama olikin sitten jo Yrittäjän ammattitutkinto. Olin perustanut yritykseni toukokuussa 2006 ja samana syksynä Savon Aikuis-ja Ammattiopisto perusti Muuruvedelle omiin toimitiloihinsa Yrityskehittämön. Tämän kehittämön tarkoituksena oli koota yhteen alueen aloittavat tai aloittamista suunnittelevat yritykset ja sain jostain vinkin, että sinne kannattaisi mennä mukaan. Siellä käytiin läpi luentotyyppisesti kaikkea mahdollista, mikä yrittäjyyteen liittyy; rahoituksen hakemista, liiketoimintasuunnitelmaa, verotusta jne...tilaisuuden olivat pääsääntöisesti ilta-aikaan ja omatoimista opiskeluakin siihen liittyi jonkin verran. Olin juuri keväällä tehnyt itselleni kaiken valmiiksi, oli liiketoimintasuunnitelmat, markkinointisuunnitelmat, budjetti, tulostavoitteet jne. Tässä hommassa kävikin sitten niin, että kävin vain näyttökokeissa ( 3 kpl) ja sain kuin ohimennen, sivutuotteena itselleni myös Yrittäjän ammattitutkinnon paperit. Tämä tuli jotenkin niin helposti, että usein oikeasti unohdan, että minulla sellaisetkin paperit on.

Mutta seuraavaksi minua alkoi kiehtoa markkinointi-osaamiseni syventäminen. Olin mennyt mukaan Savon alueella toimivaan naisyrittäjille suunnattuun Reaktioketjuun, joka myös tarjosi usean vuoden ajan erittäin monipuolista koulutusta  mm. esiintymiseen, taloushallintaan ...oikeastaan ihan kaikkeen mitä vain keksimme toivoa. Tätä kautta pääsin myös rakentamaan tuikitärkeää verkostoa jota nyttemmin sitten ylläpidän mm. Facebookin kautta. Mutta siitä markkinoinnista...kyselin, että olisiko siihen hätään Reaktioketjulla tarjota mitään esim. internetmarkkinointiin tai sähköiseen viestintään. Ei ollut tiedossa. Olimme juuri jossain sosiaalista mediaa käsittelevässä seminaarissa, jossa suomen huippuasiantuntijat vakuuttivat, että Facebookissa kannattaa olla. No, sitä minäkin uskoin silloin vaikka olinkin vakaasti päättänyt, että enhän minä, tietotekniikka-ammattilainen sellaiseen mukaan lähde:-) Siinä seminaarissa törmäsin sattumalta entiseen markkinointiopettajaani Puustisen Perttiin. Ja kyselin sitten Pertiltä, että tietäisikö hän mikä taho järjestää ko. koulutuksia. Pertti suositteli Markkinointi-instituuttia ja suurinpiirtein siltä istumalta ilmoittauduin opiskelijaksi Helsinkiin. Siellä oli juuri sopivasti alkamassa Markkinointiviestinnän ammattitutkinto ja säädetyssä ajassa suoritin sen kiitettävin arvosanoin.

Minulta on monesti kysytty osaamiseni taustaa ja sitä mistä oppinut olen ammentanut. Suurin osa tietoteknisestä osaamisesta on peräisin Tietovirran ajalta. Silloin opettelin kyllä kaikki sellaisetkin asiat tietokoneesta ja Microsoftin ohjelmistoista, joita en edes ole tarvinnut opetustyössäni. Jos mitä ikinä tuli vastaan sellaista, mistä en vielä tiennyt, niin otin varmasti selvää ja näin sitä oppia vain on karttunut ja tarttunut takin hihaan. Mutta kuten tiedämme, valitsemani ala ei ole kaikkein kiitollisin kohde ns. varastoidulle tiedolle. Tiedot ja tekniikka muuttuvat tiuhaan tahtiin ja uutta on opittava jatkuvasti, halusi tai ei. Me kouluttajat elämme siinä samassa kaaoksessa ja tiedontulvassa, missä muutkin; yritämme vain ottaa asioista selvää hiukan ennen muita. Tämä ruokkii sitä, että kaikkea uutta pitää kokeilla; koskaan ei voi tietää jos juuri tuo uutuus on seuraava hittituote ja sen osaamisella voisi elää.

Ala on sinänsä mielenkiintoinen; uusien sovellusten ja ohjelmistojen kehittäminen pakottaa pysymään koko ajan kehityksen kärjessä, tässä ei pääse urautumaan eikä lukkiutumaan vanhoihin, piintyneisiin työtapoihin. Uusimmat versiot ohjelmistoista on otettava heti haltuun ja etsittävä niistä ne hyvät ja työtä helpottavat ominaisuudet, joita voi sitten asiakkaille tarjoilla. Ja tätä näkökulmaa uusien ohjelmistojen kehittymisessä arvostan kovasti. Sitä, että voin itse olla kehityksen etulinjassa tuomassa helpotusta asiakkaan arkityöhön.

Seuraava omien opintojen kiinnostuksen kohde liittyy myös viestintään ja nimenomaan sähköiseen viestintään/ tiedottamiseen laaja-alaisesti. Täytyy vain pitää silmät auki ja bongata joku  sopiva tutkintoon johtava opiskelukokonaisuus jostain. Mielellään verkko-opintoina ja webseminaareina. Ne ovat helpoimpia järjestää tässä aikatavalla hektisen työntekemisen lomassa.

Luku 11 Tuonelan kosketuksia

Edellinen luku käsitteli hotellikuolemaa ja koen sen merkitykselliseksi siksi, että tiedän nyt mitä tuo sana voi sisällään pitää. Kokemus kasvatti käsittelemään asiaa ja puhumaan aiheesta ja näin ennaltaehkäisemään uusia ahdistuskohtauksia.

Sana hotellikuolema kuvaa ahdistuksen aikaista henkistä olotilaa aika hyvin, vaikka vahva sana onkin. Minulla on myös muutama kokemus liittyen itse kuolemaan ja koska ne ovat kasvattaneet minua henkisesti myös paljon, ajattelin kertoa niistä teillekin, hyvät lukijani. Heikkohermoisimmat voivat siirtyä tässäkohtaa vaikkapa lööppilehtien pariin; koetut tapahtumat eivät välttämättä ole viihteeksi luokiteltavaa luettavaa.

Nyt kun ajattelen elämääni kokonaisuutena, niin tulee mieleen, että vierestä on viety ja aika usein. Ensin lähti kasvatti-isä, olin silloin kuusivuotias. Meni syöpään alle viisikymppisenä. Seuraava läheinen lähtijä olikin ex-mieheni sisar; syöpä hänelläkin ja lähtö tuli alle kolmekymppisenä. Tämä kuolemaan johtanut sairaus tuli minun nuoren aikuisen elämääni täysin yllättäen, enkä osannut käsitellä asiaa lainkaan. Eihän sen niin pitänyt mennä; vanhat ja sairaathan täältä lähtevät, eivät nuoret ja elinvoimaiset perheenäidit. Mutta niin vain kävi, valitusoikeutta ei ollut.  Hetikohta sen perään lähti rakas kasvattiäitini, sydän petti pikkuista vaille kuusikymppisenä. Odotin tuolloin esikoistani ja suru oli suuri, kun hän ei saanut nähdä tulevaa pikkuista, vaikka sitä innolla odottikin. Olin tuolloin 24-vuotias. Ison vauva-mahan kanssa järjestin hautajaiset ja esikoisen synnyttyä elämä vain jatkui.

Nämä perheenjäsenten kuolemat olen asetellut mielessäni niille kuuluviin lokeroihin ja ne ovat tosiaan osa elettyä elämää. Nyt jo kauniita muistoja kaikki.  Mutta yhden kuoleman tunnen vieläkin, vuosien jälkeen omakseni, siinä sain nähdä miten elämä ja sen päättyminen voi olla samaan aikaan sekä kaunis että arvaamaton.
Olin töissä Siilinjärven Shellillä kokkina, olin silloin ehkä juuri ja juuri kolmekymppinen. Tein töitä avokeittiössä, josta oli suora näkymä salille. Alakerran rappusia kiirehtii ylös keski-ikänen mies, huomaa minut lähinnä siinä tiskin takana ja huutaa, että soittakaa apua, vaimoni sai sairaskohtauksen ja voi huonosti tuolla alakerran naisten vessassa. Huusin eteenpäin keittiöön muille siellä oleville henkilöille, että soittakaa ambulanssi, alhaalla on sairaskohtaus. Varmistin, että huutoni kuultiin ja ymmärrettiin ja juoksin ensimmäisenä sinne vessaan katsomaan mikä on tilanne. Kertailin mennessäni hätäensiapuohjeita ja kyselin mieheltä että onko jotain tiedossa olevia sairauksia, diabetestä tai epilepsiaa tms. Ei mitään. Ei edes minkänlaista lääkitystä mihinkään. Hän on aina ollut niin terve. Mies kertoi, että heidän neljän hengen seurueensa oli tulossa lapista ruskaretkeltä, olivat pysähtyneet meille syömään ja yks kaks hänen vaimonsa vain alkoi valittaa huonoa oloa. Mietin jo, että mitähän vikaa ruuassa on ollut, itsehän olin sen sinä päivänä valmistanut.

Pääsimme vessaan ja siellä oli altaan äärelle kumartuneena keski-ikäinen nainen, joka sanoi, että hänellä on paha olo. Ei oikein voi hengittää. Kerroin, että apua on tulossa.
Au´oin kaikki hengitystä vaikeuttavat napit, otin huivin pois kaulalta, ja hän halusi siihen vessan lattialle istumaan, huippasi kuulemma. Menin itse istumaan lattialle hänen taakseen ja hänen miehensä auttoi hänet siihen minun viereeni niin, että hänen päänsä loppujen lopuksi lepäsi sylissäni. Puhuin rauhoittavasti molemmille ja kerroin että ambulanssi on paikalla tuossa tuokiossa, terveyskeskuksesta on tähän ehkä 10 minuutin matka. Samaan aikaan vessan tuli myös esimieheni ja pari muuta työntekijää katsomaan tilannetta.
Potilas tuntui ikäänkuin rauhoittuvan siinä sylissäni, katsoi minua suoraan silmiin kun kerroin, että ei ole mitään hätää, kohta tulee apua paikalle. Tunsin oloni rauhalliseksi ja vaistomaisesti vain tiesin miten tilanteessa pitää toimia.  Hetken kuluttua hän kuitenkin valahti ihan veltoksi ja väri vaihtui kasvoissa kalvakkaaksi. Katsoimme esimiehen kanssa hetken toisiamme, hän kysyi, osaanko elvyttää ja minä vastasin, että osaan. Aloitimme elvytyksen välittömästi, hän puhalsi, minä painelin rintakehää. Ja siihen tilanteeseen tulivat myös ambulanssimiehet, 11 minuuttia hälytyksestä. Ja totesivat pian, että mitään ei ole tehtävissä. Tajusin, että olin ollut tilanteessa se lähin ihminen joka saatteli tämän minulle täysin tuntemattoman ihmisen rajan toiselle puolelle. Hän kuoli siihen minun syliini. Noin vain.

Kun tilanne oli ohi menin esimieheni luo konttorihuoneeseen ja purskahdin viimein itkuun. Hän antoi minulle loppupäivän vapaata ja sanoi itsekin lähtevänsä kotiin sulattelemaan tapahtunutta. Eikä siitä tehty työpaikalla sen kummempaa numeroa, elämä jatkui normaalisti, niinkuin sen kuuluukin jatkua.
Tapauksesta kului varmaan kuukausi kun eräs työkaveri tuli sanomaan minulle keittiöön, että "Enja, sinua kysytään". Kävelin salille ja näin kassan luona naisen, jolla oli kukkapaketti kädessä. Ja tämän naisen luo minut ohjattiin. En tiennyt kuka hän on, tai mitä asiaa hänellä on. Katsoin häntä hieman kysyvästi ja hän kertoi olevansa sen alakerran vessaan menehtyneen naisen tytär ja tulleensa Jyväskylästä asioikseen minua tapaamaan. Hän ei itse ollut tuossa tapahtumassa mukana, mutta hänen isänsä oli kertonut tapahtumista ja hän halusi itse tulla kiittämään minua henkilökohtaisesti siitä huolenpidosta ja empaattisuudesta, millä olin tilannetta ja ihmisiä siinä kohdellut. Ja välitti samanlaiset terveiset myös isältään ja sen ruoka-seurueen kahdelta muulta jäseneltä. Hän ojensi kukat ja kauniin kiitoskortin minulle, halasi ja sanoi, että hänelle oli tärkeää nähdä ihminen, joka oli hänen äitinsä saatellut tuonelan porteille. En oikein osannut sanoa mitään järkevää. Olin ihan ällikällä lyöty. Että joku ajaa pitkästi toistasataa kilometriä /sivu kiittääkseen tällaisesta asiasta. Lämpimästä ja ihmisläheisestä kohtelusta. Niin minä sen ymmärsin. Ja niin siinä kortissakin luki. Lisäksi hän kertoi, että hänen äitinsä kuolinsyyksi oli paljastunut äkillinen aivoverenvuoto. Tämä tieto sysäsi hienoisen taakan pois harteiltani; olin tietysti pienessä päässäni miettinyt, että olisiko minun pitänyt osata jotain enemmän, tehdä jotain, mitä en tehnyt; oliko jotain mitä en kenties huomannut/ älynnyt siinä tilanteessa.

Tämä tapaus pisti elämänarvot jälleen kerran taas uuteen asentoon. Tajusin oikeasti, miten pieni ihminen onkaan täällä elämän suuressa virrassa murheineen ja iloineen. Tämä ihminen oli tyttärensä sanojen mukaan elänyt hyvän ja vaiherikkaan elämän ja se elämä vain päättyi yks´kaks. Olen monesti miettinyt, voiko ihminen itselleen enempää toivoa? Täyttä elämää viimeisiin minuutteihin saakka. Tiedän kyllä, että kuolemalla on monet kasvot ja aina ne eivät ole yhtä lempeät. Mutta kun olen nähnyt nämä lempeät kasvot näin läheltä, en enää pelkää sitä ja sen mukanaan tuomaa väistämätöntä surua ja luopumisen tuskaa. Kunniotan kyllä ja välillä kavahdankin, mutta en pelkää.

Luku 10 Hotellikuolemaa

Nähdä hotelli ja kuolla...
Edellisessä luvussa kerroin parista hotellista, joihin nyt ei niin kamala ikävä ole takaisin. Mutta toinen ääripää löytynee sitten Alahärmästä, sielläkin tuli jokunen kerta yövyttyä. Minulla oli sovittu koulutuskeikka PowerParkissa ja koska kyseessä on yritys, joka vuokraa myös hotellihuoneita oli selvää, että majapaikkaa ei tarvitse muualta etsiä.
Menin edellisenä iltana tapani mukaan paikanpäälle ja respasta kyselemään hotellihuonetta. Virkailija etsii, etsii  ja kysyy nimeäni uudelleen, etsii taas, eikä löydä varausta mistään. En ollut itse tehnyt varausta hotelliin vaan koulutusta hallinnoiva yhteyshenkilö oli sen sanojensa mukaan varannut. Sitten soittelemaan yhteyshenkilölle ja hän toteaa unohtaneensa varauksen tekemisen. Katse varauskirjaan ja toteamus, että täyttä on, ei mahdu! Mitäs sitten??? Virkailija pahoittelee tilannetta kovasti ja kysyy, että mahtaisinko pahastua, jos hän majoittaisi minut mökkiin? Vähän matkan päässä heillä on leirintä-alue ja niistä mökeistä joku olisi vapaana. No, kaikenlaisiin majoituksiin jo tottuneena lupasin pärjätä. Varmistin kuitenkin, että pääsenkö suihkuun... juu, mökeissä on suihkut ja WC:t itsessään.
Läksin kartan avulla suunnistamaan kohti mökkiä ja täytyy kyllä sanoa, että en ihan sellaisessa mökissä ole äskettäin aikaani viettänyt. Täyttä kelohonkaa joka puolella, neliöitä varmaan yli 200, kerroksia 2, makuuhuoneita 6, vessoja 3, valtava tupakeittiö ja tämän kaiken keskellä minä matkalaukkuineni ihmettelen, että tämmöiseen paikkaan se nyt sitten viskasi. Ja kun se hotellivirakailija oli oikeasti pahoillaan siitä, että ei saanut minua mahtumaan sinne varsinaisen hotellin puolelle. Just ja just pärjäilin siinä kelohonkalukaalissa sen yhden yön :-)
Seuraavalla keikalla sitten pääsin tutustumaan varsinaiseen hotelliinkin ja ei kyllä ollut valittamista niissäkään olosuhteissa. Kelohonkaa ylt´ympäriinsä ja kohtuullisen kalliilla maulla varusteltuja sisustusratkaisuja. Alakerran ravintolassa pianisti soitteli hillittyä taustamusiikkia koko illan ruokailijoiden iloksi, seinät olivat täynnä tyylikkäitä maalauksia ja ruoka oli hyvää, -tottakai!
Varsinainen koulutustila sijaitsi Mika Salo Circuit-hallin yläkerrassa ja seinät olivat käytännössä jotakin äänieristettyä lasia. Sieltä oli siis esteetön näkymä mikroautoradalle, jossa näytti olevan vilskettä koko sen ajan, mitä olin töissä. Puitteet olivat hienot ja palvelu pelasi! Tämä oli kohdallani niitä kokemuksia, jotka eivät varmaankaan toistu. Once in the lifetime tai jotain sellaista.

Olla hotellissa ja kuolla...
Mutta palataanpa ajassa vähän taaksepäin. Tietovirta teki jossain vaiheessa koulutussopimuksen Isku Oy:n kanssa. Ja samaan aikaan pyörivät koulutukset myös Fazerilla. Ja näiden yhtiöiden silloiset koulutuspaikat olivat Lahdessa, toinen valtava huonekalutehdashalli Mukkulassa ja toinen ruisleipäraskin tuoksuinen leipomo Kärpäsessä, lähellä mäkihyppytorneja. Tämä tiesi tiivistä koulutusrupeamaa samalla seudulla. Majapaikakseni muodostui Lahden Seurahuone, perinteikäs Sokos-hotelli. Keskimääräisesti laskettuna olen kymmenen vuoden aikana yöpynyt hotelleissa n. 1000 kertaa ja sinne päästäkseni olen ajanut n. 400 000 kilometriä.  Näistä tuhannesta yöpymisestä olen ollut Lahden Seurahuoneella laskujeni mukaan ehkä 100 kertaa. Käytännössä asuin siellä yhden vuoden elämästäni. Saatte arvata, että Suomen Chicago tuli tutuksi. Vesijärvi ympäristöineen. Kaupungin laidalla oleva vesipuisto vesiurkuineen tuli tutkittua moneen kertaan. Ja satamanseutu käveltyä. Ja Trio-kauppakeskus käveltyä läpi suunnasta jos toisestakin. Jos Helsinki on minulle tuttu paikka niin en kyllä Lahteenkaan eksy.
Lahden Seurahuoneen parkkipaikalle oli siihen aikaan mielenkiintoista ajaa. Aleksanterinkadulta (vilkas pääkatu) sai kääntyä oikealle erittäin ahtaaseen porttikongiin ja pujotella katutasossa olevalle parkkialueelle hotellin taakse. Vaan jos siitä ei parkkitilaa löytynyt, niin matka jatkui useampi kerroksiseen parkkihalliin, jonne johti sellainen spiraalin muotoinen, todella kapea ramppi. Joka kerran kun ajoin tätä ramppia ylös pimeällä, tuli mieleeni kohtaus jostain kauhuleffasta. Odotin vain, että mistä kohtaa  huomaan että takaa-ajajani saavuttaa minut ja luodit alkavat vinkua :-) No ei siellä todellisuudessa oravaa kummempaa vastaan tullut, mutta jotenkin se vain kammoksutti.

Tässä hotellissa olen kokenut elämäni toistaiseksi ainoan ahdistuskohtauksen eli hotellikuoleman Se tuli päälle kuin yleinen syyttäjä eräänä iltana kun taas istuin huoneessani ja yritin saada ajan jotenkin kulumaan. Tuntui oikeasti, että seinät kaatuvat päälle enkä pysty hengittämään. Otin avaimen ja puhelimen ja juoksin käytävään ( kengät laitoin jalkaani myös). Yritin soittaa Ekille, mutta en osannut soittaa, en löytänyt puhelimesta sellaista nappia, josta näppäinlukko olisi auennut. Itkin. Ajattelin kaikkia rakkaitani ja sitä, että miksi minä en saa olla heidän kanssaan. Miksi minun pitää olla täällä kaukana tyhjien seinien ympäröimänä? Ihmisiä tuli käytävällä vastaan ja varmaan he katsoivat ihmeissään mikä minulla oli, kun puolijuoksua etenin kohti hissiä itkien, puhelin toisessa ja hotellikortti toisessa kädessä. Pääsin hissiin, se oli tyhjä. Menin alakertaan ja suorinta tietä ulos. Siinä vaiheessa soi puhelin, Eki soitti. Helpotus oli suuri kun pääsin puhumaan hänen kanssaan. Yritin itkuni seasta selittää, että minulla on paha olo, mutta eihän Eki siitä mitään voinut tietää. Edellisen kerran kun olimme olleet yhteydessä kaikki oli ollut ihan ok. Hämmästyneenä hän yritti kysellä, onko jotain sattunut...ei ole, minua vain itkettää. No mikäs sitten??? En tiedä, on vain niin ahdistava olo, rinnasta puristaa ja en saa henkeä. Pikkuhiljaa puhumalla tilanne rauhoittui ja Eki sai houkuteltua minut takaisin hotellihuoneeseen, etten palellu sinne pihalle vähissä vaatteissa. Puhuimme vielä pitkään ja vasta sitten kun Eki oli vakuuttunut siitä, että pärjään yön yli huomiseen, hän suostui sulkemaan puhelimen.
Ahdistuskohtaus meni ohi ja ymmärsin itsekin, että tämä oli nyt se paljon puhuttu hotellikuolema. Eikä se todellakaan ollut mikään mukava olotila. Sen jälkeen vastaavaa ahdistusta ei ole ilmennyt mutta jostain syystä en mielelläni enää mene Lahden Seurahuoneelle. Jos tarvitsee Lahdessa yöpyä, niin otan mieluusti vaikka naapurista Ascot-hotellin.
Sinä vuonna sain Joulun alla postissa pienen paketin. Kuinkas ollakaan, Lahden Seurahuone muisti TOP -10 asiakkaitaan joululahjalla. Paketissa oli viinipullon avaamiseen tarkoitettu setti: -skruuvari, varakorkki ja kapsyyliveitsi. Siinä vaiheessa hymyilytti jo, olihan lahjan saantiin selkeät perusteet! Kaikki hotellivirkailijat tunsivat minut nimeltä ja tiesivät mitä teen työkseni. Lahja lämmitti kovasti ja olikohan heti seuraava reissu kun vein mennessäni heille savolaisen kalakukon viemisiksi.
Lahden projektitkin loppuivat aikanaan, eikä minulla ole sitä kaupunkia vastaan yhtään mitään. Mutta en myöskään ikinä unohda tätä kokemustani. Olisihan se voinut tulla ihan missä hotellissa vain, mutta kohdallani tämä perinteikäs Sokoshotelli sai olla sille asialle näyttämönä.

Luku 9 Hotellielämää

Kymmenen vuoden aikana on tullut asustettua aika monessa hotellissa, niin isossa kuin pienessäkin. Pääsääntöisesti olen käyttänyt Sokoshotelleja niiden hyvän sijainnin takia, mutta joka paikkakunnalla ei tietysti ko. ketjun hotellia ole ja silloin vastaan on tullut vähän erikoisempiakin tapauksia.

Kummituksia...
Ikaalisissa on kylpylän lisäksi Vanhan kauppalan keskustassa hotelli nimeltä Ikahovi. Rakennus on vanha kuin taivas, vanhan neuvostovallan aikainen betonilaatikko henkii oikein vuosikymmenten takaista paikalleen jämähtänyttä tunnelmaa. Kun ensimmäisen kerran vierailin tässä paikassa, en oikein tiennyt mitä ajatella paikasta. Heti ulko-ovesta suoraan edessä on pieni vastaanottotiski ja siltä samalta tiskiltä tarjoillaan tietysti myös kaikki juomat, mitä mahdolliset asiakkaat ostavat. Tiskin vasemmalla puolella on muuhun tilaan suhteutettuna suuri sali, jossa on valkoisin liinoin katetut ruokapöydät odottamassa ruokailjoita.  Hotellihuoneet olivat toisessa kerroksessa ja sinne johtaa vanhanaikaiset kierreportaat. Raahasin laukkuni portaat ylös ja yläkerran aulan nurkassa vanhassa pölyttyneessä nojatuolissa istuu vanha, harmaahapsinen tukevahko naisihminen joka katsoo minua kuten vierasta tunkeilijaa katsotaan. Pistävästi. Vaatteet olivat edelliseltä tai sitä edelliseltä vuosisadalta ja pitkä, eloton tukka roikkui pitkin harteita. Sanoin  "Iltaa" kohteliaasti, hän vain tuijotti, ei sanonut sanaakaan eikä ilmekään värähtänyt. Näky oli puistattava. Tiedätte Milla Magia- hamon Aku Ankasta? Vähän samanlainen, mutta aikatavalla epäystävällisemmän oloinen olemus oli tällä paikallaan istuvalla hahmolla. Ajattelin että enpä ole kummitukseen aiemmin törmäänytkään, mutta kertahan se on ensimmäinenkin ja jos kerran niitä jossain on, niin tämä paikka näyttää kyllä oikein otolliselta kummitusten pesäpaikalta. Tämä oli ainut kohtaaminen tämän kummitusladyn kanssa, sen koomin en ole häntä tavannut.

Koko aula kuten kaikki muutkin maalattavissa olevat pinnat oli somistettu elokuva-teemalla. Huoneet oli nimetty kuuluisien elokuvatähtien mukaan ja joka puolella oli kuvia Marlon Brandosta, Marilyn Monroesta jne. Kuvien maalaustekniikkana oli käytetty valo/varjo tekniikkaa ja heikossa valaistuksessa nämä kuvat olivat oikeasti aika kammottavan näköisiä. Suuria silmiä, irvistäviä naamoja...huh, sanon minä. Vaan sinnepä minä pesäni tein aika useasti, Ikahovi kun sattui olemaan lähellä koulutettavaa asiakasta. Kävin talossa varmaan kymmenkunta kertaa yhteensä ja joka kerran tuo ensimmäisen kerran kummitusnainen tuli mieleeni ja puistatti. Aamuisin varsinkin. Hotellin henkilökunta oli illalla laittanut saliin aamupala-tarpeet valmiiksi ja kun menin aamiaiselle, niin yhtenäkään aamuna en nähnyt talossa ristinsielua. Talo oli ihan tyhjä! Ei henkilökuntaa eikä asiakkaita. Toivoin vain kovasti, että oikeasti olen yksin, eikä jostain liihottele tuo ensimmäisen illan tuttavuus vastaan.

Ja kammotuksia....
Toinen tapaus jäi mieleeni jostain puolivälistä Helsinkiä ja Turkua, olisiko ollut Somero ja paikassa joka oli oikein Kaupunginhotelli. Minä soitan etukäteen hotelliin, niinkuin tapanani on ja ihmettelin hieman, kun sinänsä ihan ystävällinen miesääni kysyy että: "niin että YÖKSI olisitte tulossa"?. Minä reippaana tyttönä vakuutan, että kyllä kyllä, yötä meinasin olla. Ja niinhän sitä mennään, paikka löytyi ihan niinkuin pitikin ja oikein avulias mieshenkilö valkoisessa paidassaan ja mustissa housuissaan syöksyy minua pihamaalle vastaan ja kantaa laukkuni sisälle vastaanottoon. Kirjautuminen sujui mallikkaasti ja tämä tarjoilija/vahtimestari/kokki/vastaanotto-/hotellivirkailija kysyi, että onko minulla nälkä? Myönsin asianlaidan näin olevan. Ja hän kertoi, että on sulkemassa juuri keittiötä vaan että vielä voisi yhden annoksen minulle loihtia. Pyysi istumaan alas ravintolapöytään ja toimitti listan eteeni. Valitsin Pasta Carbonaran ja niin hyvää pastaa en ole ikinä saanut missään! Se oli todella suussasulavaa ja maukasta. No, sitten tuli hetki kun  lähdin etsimään huonettani. Ohjeet olivat, että rappuset ylös toiseen kerrokseen, huoneet löytyvät käytävän varresta. Jääkaappi ja suihkutilat ovat yhteiset vaan muita kun kuulemma ei juuri nyt ole majoittuneena niin voin käyttää niitä kuin omiani.

Ei muuta kuin avainta vääntämään huoneen ovella ja voi kauhistus sitä lemua, mikä sieltä pölähti vastaan! Ei ollut ihan äsken varmaan oltu yötä tässä majapaikassa. Se haju tuli WC:stä jossa viemärit olivat päässeet kuivumaan jo aikaa sitten. Ulko-oven takaa avautui pieni eteinen ja siitä vasemmalle oli tuo löyhkäävä WC, onneksi oven takana. Toisen välioven takana oli kapea huone, jossa toisella seinämällä sänky ja päädyssä pieni pöytä. Ja pöydän takana ikkuna, jonka tempaisin heti ensitöiksekseni auki. Mietin siinä tyrmistyneenä, että mitä ihmettä oikein teen?? Seuraavaan isompaan paikkaan (taisi olla Forssa) olisi useampi kymmenen kilometriä, enkä enää millään olisi jaksanut yöllä lähteä uutta majapaikkaa hakemaan. Nyt ymmärsin puhelimessa kuulemani vastaanottovirkailijan ihmetyksen, että joku ihan aikoo yöksi tulla tähän hotelliin. Olisi ehkä pitänyt jo oivaltaa siitä äänensävystä jotain...

Avonainen ikkuna selvitti huoneen seisonutta ilmanalaa ihan kohtuullisesti ja koska se WC oli kahden välioven takana, päätin, että pärjään tässä luukussa yhden yön, kävi miten kävi. Sitten ajatukset siirtyivät siihen yhteiseen suihkutilaan. Otin avaimen mukaani ja läksin etsimään ko. suihkutilaa. Väänsin oven auki ja totesin, että täällä ei ainakaan viemäri haise. Sytytin valot ja eteeni avautui karmea näky! Sekä käsienpesuallas että vanha valkoinen amme olivat kunnon ruostekerroksen peitossa. Laskin vettä molemmista hanoista ja totesin veden ihan käyttökelpoiseksi. Päätin selviytyä tästäkin.

Nukuin yöni ihan kohtuullisen hyvin ikkuna auki ja suihkussakin kävin aamulla ja sain hiukset laitettua ja pakkelit pintaan. Sitten aamupalan kimppuun. Ohjeet olivat taas, että aamupala on toimitettu yön aikana siihen aulassa olevaan jääkaappiin. Avasin jääkaapin oven ja en ollut taas uskoa silmiäni...valkoisille, jo parhaat päivänsä nähneille, lohjenneille keramiikkalautasille oli kasattu aamiaistarpeita. Yhdellä lautasella kelmun alla oli paahtoleipää ja paketista veistettyä voita reipas lämpäre. Toisella oli pari kananmunaa kuorineen, juustosiivuja ja kokonainen tomaatti. Kolmannella oli pari, ainakin 2,5 cm paksua savukinkkulämpärettä, veistetty puukolla semmoisesta isosta palvikinkkupalasesta, läskiäkin reunamilla ihan reipas kerros. Kannussa jotain sekamehua. Tämän enempää en analyysiä eväistä tehnyt, pelkkä katselu riitti karkottamaan aamiaisen tarpeen. Kokosin kamani huoneesta ja läksin vähin äänin. Eipä sillä, että tässäkään hotellissa ketään olisi ollut hyvästelemässä matkalaista. Jätin avaimen tiskille ja pistin paikan mieleeni, etten sinne vain toista kertaa eksyisi.

Monenlaista muutakin yöpaikkaa on tullut kokeiltua, mutta nämä kaksi ovat jäneet mieleen ylitse muiden -kokemuksena. Hotellielämästä seuraa usein myös hotellikuolema ja siitä lisää seuraavalla kerralla.

Luku 8 Huippumalli hakusessa

Pääasiassa työni Tietovirralla oli matkustamista ja kuten edellisestä olette voineet lukea, matkan varrella on sattunut ja tapahtunut kaikenlaista.
Eräänä päivänä meille Jarin kanssa tuli toimitusjohtajan taholta komento, että menkää Imatralle Stora Enson johonkin työnjohtajien klubi-rakennukseen ja siellä on valokuvaaja paikalla, otetaan muutama mainoskuva. Kysyin äimistyneenä, että siis minäkö...mainoskuvaan??? No sinä, sinä. Asiakkaamme Teknos on valittu Stora Enson lisäksi referenssiksi kampanjaan ja etkös sinä ole Teknos-ryhmän OmaOpettaja? No olenhan minä. Ei siinä auttanut pyristellä vastaan, otettiin Jarin kanssa talon valkoinen Stara-mersu alle ja ei muuta kuin Imatralle.

Paikka oli hieno, Imatrankosken varressa vanha, arvokas puutalo, joka oikein huokui vuosisataista patruuna-henkeä. Valokuvaaja odotti meitä yhdessä salongissa niinkuin oli sovittu; oli taustat ja jalustat ja kaikki. Ja minä ihmeissäni kaikesta. Yritin peilin edessä pakkeloida naamaani, kun olin kuullut, että niin pitää tehdä. Puuteria pintaan oikein kunnolla - ja huulipunaakin- vaikka en sitä normaalioloissa käytäkään. Valokuvaaja osasi työnsä, muistaakseni sai minutkin hymyilemään ihan ihmismäisesti. Kuvaan haettiin sellaista professional-näkökulmaa ja minä ajattelin mielessäni, että siinähän haet, ei minusta tämän kummempaa saa eikä tule! Jarin kuvaamiset näyttivät menevän kerralla putkeen, mutta hyvin siitä sitten selvisin minäkin. Huippumalli, heh...

Tietovirta teki näistä kuvista todella laaja-levikkisen kampanjan, jossa oli lehtimainontaa niin Hesarissa, Kauppalehdessä kuin muissakin päättäjiä tavoittavissa lehdissä. Lisäksi painettiin esitteitä, joissa meidän naamamme komeilivat ja joita jaettiin ympäri Suomen myynti- ja markkinointitapahtumissa. Olen jostain kumman syystä taltioinut nuo mainokset tärkeiden papereideni joukkoon ja ohessa nämä myös teidän iloksenne :-)

Esitteen sisäsivu

Lehti-ilmoitus

Mainoskampanjan tehoamisesta en osaa sanoa juuta en jaata, eikä se minua siinä hetkessä juuri kiinnostanutkaan. En ymmärtänyt silloin markkinoinnista tai ainakaan kampanjoista tuon taivaallista ja en oikein edes tajunnut sitä levikkiä mikä tuolla kampiksella oli. Yllätys olikin suuri, kun vähän päästä asiakkaat tulivat sanomaan, että "hei, minähän olen nähnyt sinut, sinun kuvasihan oli lehdessä".

No, aikanaan sekin laantui ja itselleni tämä muisto on yksi mukavien muistojen joukossa. Onpahan tullut nähtyä ja koettua tämäkin puoli markkinoinnista.