Tämän blogin piti joskus ilmestyä kirjana. Olen jo monta vuotta puhunut siitä, että kunhan jään eläkkeelle, kirjoitan omaelämänkerrallisen teoksen , jonka nimenä on juuri tuo "Elämäni autonratissa". Vaan entäpä jos en enää olekaan sitä silloin kirjoittamassa? Jos elämäni autonratissa päättyykin jonnekin tienposkelle ja sitä kautta sairaalan teho-osaston läpi suoraan krematorioon? Sitä silmälläpitäen on siis aika tarttua toimeen ja pistää ylös tärkeimpiä asioita, jotta bestseller-haaveet eivät jäisi toteutumatta :-)
LUKU 1
Ja alussa oli vakituinen työpaikka
"Kaikki alkoi siitä kun mä lopputilin sain" lauloi aikoinaan Irwin Goodman. Niin minullakin. Tosin en saanut lopputiliä vaan otin sen ihan itse. Irtisanoin itseni vakavaraisen työnantajan leivistä ja läksin toteuttamaan unelmiani. Jotain, mikä oli sisälläni ja ei antanut rauhaa. Minulla oli jo pitkä, viiden vuoden työura samassa työpaikassa tehtynä ja huomasin urani kehityksen kannalta lasikaton tulleen vastaan. Ja olin vasta 23 tai 24 vuotias, en nyt ihan tarkkaan muista. Näin ympärilläni työkavereita, jotka olivat olleet samassa työpaikassa jo 30 vuotta tai 20 vuotta tai 10 vuotta ja en todellakaan halunnut fakkiutua heidän laisekseen. Ei sillä, että heissä ihmisinä olisi mitään vikaa ollut, mutta halusin jotain enemmän. Mieheni piti minua idioottina ja kertoi sen myös sopivissa tilaisuuksissa selvin sanakääntein. Miten hullua on lähteä VAKITUISESTA työpaikasta!!! Ja äiti säesti. Ja anoppi. Ja koko muu suku, joka oli suurinpiirtein viimeistä sielua myöten tuossa samaisessa firmassa töissä. Mutta minä vain tein sen. Sanoin itseni irti ja olin vapaa määrittelemään elämäni suunnan uusiksi. 23 tai 24 vuotiaana.
Sain muutaman työtarjouksen heti irtaannuttuani entisestä ja ala tietysti pysyi samana, mistäpä sitä uutta osaamista siinä välissä hankkimaan. Tartuin tarjouksista parhaalta vaihtoehdolta tuntuvaan ja siinä paikassa sain parin -kolmen vuoden aikana täysin erilaista kokemusta entiseen verrattuna. Tajusin pikkuhiljaa mistä elämässä on kyse. Valinnoista. Vaan tuli aika täyteen siinäkin firmassa, ylenemisestä ja eteenpäin pääsemisestä ei ollut toivoakaan, joten sitten vain seuraavaa mahdollisuutta kokeilemaan. Tämäkin ratkaisu vaati irtisanoutumista, mutta kerran sen jo tehneenä se ei enää tuntunut maailmoja kaatavalta ratkaisulta. Tälläkertaa haaveet tuntuivat täyttyvän kertalaakista. Moderni, uusi työympäristö, ajanmukaiset koneet ja laitteet, mahtava esimies ja hyvät nuorekkaat työkaverit. Elämä ja työnteko oli IHANAA! Vaan palkka ei päätä huimannut. Olin suostunut kannaltani epäedulliseen tuntipalkkaan ja aviomies huomautteli tämän tästä, että tuo harrastaminen työpaikalla käy hänen kukkarolleen kalliiksi. Ja muistutti usein, että MITÄ SE VAKKAUTTI lähteä alunperin siitä hyvästä, vakinaisesta työpaikasta.
Tietoteknisen uran alku
Sitten tuli aika, jolloin esimieheni sanoi, että minulta puuttuvat tietotekniset taidot. Muu ammatillinen osaaminen on kunnossa mutta se tietotekniikka. Tässä vaiheessa olin ehkä 30 tai 31 vuotias. Ja elänyt mainiosti ilman tietokoneita, pelännytkin niitä. Toimistoa siivotessani työpaikalla jätin tietokoneeseen n. metrin hajuraon, etten vain luutulla tulisi sitä sotkeneeksi. Ja juuri siitä olotilasta minut passitettiin ihka ensimmäiselle tietokonekurssille! Kolmekymppisenä aikuisena naisena.
No mikäs siinä sitten, mennään tietokone kurssille.
Kurssin ensimmäisenä päivänä nuorekkaan oloinen, ehkä neljääkymppiä lähentelevä, luvattoman komea miesopettaja tuli viereeni ja kertoi, että "kuulkas rouva, ensin painetaan virta päälle tuosta lattialla sijaitsevasta nelikulmion muotoisesta laatikosta ja sitten vielä tuosta TV-ruudun näköisestä laatikosta, tuosta noin, niin saadaan ruudulle kuva näkyviin". Ja sitä ihmettä sitten katsomaan. Olin kuullut Enteristä ja päässäni takoi ajatus, että ainakin sitä osaisin painaa vaikken muuta osaisikaan.
Kurssi oli kahden kuukauden mittainen intensiivikurssi ja kiitos tämän luvattoman komean, mutta erittäin fiksun ja älykkään opettajan, sain heti ensimmäisenä päivänä punaisesta langasta kiinni ja roikuin siinä kynsin hampain koko kurssin ajan niin, että kurssin päätyttyä minulla oli kädessäni tuore Tietokoneen käyttäjän A-tutkinto! Vieläkin, tehdessäni itse tätä samaa opetustyötä, mitä silloinen opettajanikin teki, muistan tuon tunteen, miltä tuntui, kun pikkuhiljaa, pala palalta sain kiinni kokonaisuudesta. Muistelen lämmöllä sitä rauhallista esitystapaa ja mahtavaa huumorintajua, jolla hän selvitti tämän tästä eteen tulevia ongelmia.
Eräs kutkuttava tilanne jäi mieleeni, kun istuimme luokassa hiljaa tehdessämme ensimmäistä Tietokoneen ajokorttikoetta. Se oli Laitteenkäyttö ja tiedonhallinta -osio ja tämä hengentuote piti tallentaman levykkeelle eli kansanomaisemmin korpulle. Tehtävä alkoi sillä, että pyydettiin nimeämään levyke omalla nimellä. Rouva Väänänen, jo reippaaseen 50 ikään ehtineenä, hätääntyi koetilanteessa pahemman kerran; hän rääkäisi ilmoille huolensa ihan kuuluvalla äänellä:
"Voe herraisä tokkiisa, missee tiällä on se toinen ää???"Levykettä nimetessä Väänäseen oli jo löytynyt se ensimmäinen ä, mutta hätä oli suuri kun toista ei näy missään ja kello kulkee. Aikaa on vain se 45 minuuttia ja toinen ää päättää ruveta piilosille :-) Muistan seuranneeni opettajan ilmeitä tuon episodin aikana ja en ole ennen enkä sen jälkeen nähnyt kenenkään kasvoilla niin onnistuneesti piilotettua huvittuneisuutta. Suupielet nykivät hieman, mutta ilme pysyi peruslukemilla. Rauhallisesti hän asteli rouva Väänäsen tykö ja kertoi, että siitä samasta painikkeesta voi toki painaa useamman kerran peräkkäin. Ja otti syyn omille niskoilleen, kun ei opetuksessa ollut tullut tätä erikseen kertoneeksi. Tässä hetkessä kulminoitui minun eläämäni monta asiaa. Tajusin, että opettaminen ei olekaan tähtitiedettä vaan kyky kertoa asiat selkokielellä ja ennenkaikkea rauhallisesti. Tuossa vaiheessa en vielä osannut uneksiakaan siitä, että olisin joskus tilanteessa, jossa hankin elantoni tämän samaisen asian opettamisella.
Muutos on mahdollisuus
Palasin työpaikkaani vaan tämän kurssin jälkeen mikään ei oikein tuntunut enää entiseltä. Tein työtäni, hyödynsin myös tietotekniikkaosaamistani, mutta kokoajan tuntui, että jotain puuttui. Ja siinä se sitten taas tapahtui; minulle oli ennen kurssia tehty pitkähkö määrä-aikainen työsopimus ja sen umpetuminen alkoi olla ajankohtaista. Tein päätökseni. En haluaisi enää jatkaa siinä työpaikassa vaan haluan kouluttautua jollekin ihan uudelle alalle. Ja siinä sitä sitten oltiin. Taas uusien mahdollisuuksien edessä. Mennäkö sinne vai tänne? Ja aviomehen ihmettely taas kaupan päälle. On se hullu kun työ ei kelpaa.
Löysin työkkärin sivuilta ilmoituksen, että lähistöllä alkaisi myyntineuvottelija-koulutus. Myyntineuvottelija??? Enhän minä nyt varsinaisesti mikään myyntitykki ole luonteeltani, mutta juuri edellisessä työpaikassani olin oppinut itsestäni sen, että pidän asiakaspalvelusta. Ja asiakkaat pitävät minusta. Se oli tuntunut varsin mukavalta ja itseasiassa joskus vieläkin kaipaan sitä fiilistä, mikä oli kassan takana, kun asiakkaita oli jonoksi asti ja jonoa purettiin tehokkaasti, mutta ystävällisesti. Niinpä ajattelin, että ei myyntineuvottelijan työ varmaankaan ole sen kummempaa; on vain asiakkaita, joiden tarpeita ratkotaan. Ja olin siinä aikatavalla oikeassa.
Tämän kurssin myötäjäisinä tuli rakkaus markkinointiin. Myyntitaitojen lisäksi markkinoinnilla oli sievoinen osuus opetussisällöstä ja se miksi aiheesta kiinnostuin, johtui taas opettajasta. Tulkoon opettajan nimi tässäkohtaa mainituksi, sen verran suuri guru hän minun elämässäni on ollut. Opettajana toimi Pertti Puustinen, myynnin ja markkinoinnin saralla ansioitunut pienen kyläkauppiaan poika jostain Pohjois-Savon pikkukylältä läheltä Lapinlahtea jos en väärin muista. Hän asteli ensimmäisen markkinointitunnin alussa luokkaan; pieni mies, aurinkoinen hymy huulillaan ja iloinen pilke silmäkulmassaan. Hän toivotti meidät tervetulleiksi kurssilleen ja piirsi tyhjälle liitutaululle neljä suurta P-kirjainta. PPPP. Ja sanoi, että ne eivät suinkaan tarkoita sitä, että Puustisen Pertti Puhuu Paskaa!
Upea aloitus! ei voi muuta sanoa. Vaatii uskomattoman hyvän itsetunnon, että tuon rohkenee tehdä. Olen monet kerrat opetusta aloittaessani miettinyt, miten hän sen teki. Hän sai meidät kaikki kuulolle ja varauksettoman hyväksynnän koko porukalta. Sittemmin tuli kyllä selväksi, mitä tuo neljän P-kirjaimen yhdistelmä tarkoitti ja sitä jopa laajennettiin 7 P-kirjaimeen. People, Place, Price ja Product olivat nuo 4 ensimmäistä, mutta häpeäkseni täytyy tunnustaa, että nyt en enää muista sitä 7 -P:n laajennusta, mitä ne kolme jäljelle jäävää P-kirjainta olivat.
Uran nousu ja (t)uho
Kurssiin kuului tietysti pakollinen työharjoittelu ja sen aikana tunsin itseni kunnon nousukkaaksi. Sain harjoittelupaikan eräästä kuopiolaisesta yhtiöstä, jolla oli vuosisatainen perinne Kuopion kaupunkikuvassa ja sen mukaan siellä sitten käyttäydyttinkin. Sain oman työhuoneen, käyntikortit, puhelimen ja tehtäväni oli tietyn tuotteen myynninedistäminen. Ja minähän edistin. Tein minkä tuoreilla taidollani osasin, katselin välillä jouluvaloissa kylpevää kauppatoria ikkunasta ja mietin, voiko tämä oikeasti olla totta. Harjoitteluaika meni ohi ja minut vakinaistettiin. Nyt pääsin sitten sanomaan miehelleni, että joko nyt olet tyytyväinen?
Van se ilo ei ollutkaan pitkäikäinen. Taloon otettiin heti kohta vakinaistamiseni aikoihin uusi myyntijohtaja, nuori lupaus jostain kahvila-ketjusta. Ja ensitöikseen hän nakkasi minut pellolle, koeaikaan vedoten. Ei nähnyt mitään virkaa minulle ja osaamiselleni. Siitä vain, ala lähteä! Se oli tiukka paikka. Ulvoin kotona sängyssä pari päivää surkutellen kohtaloani ja arvatkaas kysyikö aviomieheni, että kannattiko lähteä alun alkaen siitä ensimmäisestä vakipaikasta?
Sarkastista kyllä, yhtiön toimitusjohtaja, noin 40-kymppinen komea mies, jonka suorassa alaisuudessa olin viimeviikot tehnyt työtäni, lähetti minulle työtodistukset postissa kotiin ja siinä samassa kuoressa oli minulle osoitettu kirje, jossa oli runon pätkä. Aino Suholaa siteerasi hän. Runo menee näin:
“Tärkeää elämässä on nöyryys ja intohimo. Minkä teetkin, tee takapuoli savuten, syöksy siihen suorin vartaloin, kahdella kierteellä, koska vain siten lunastat itsekunnioituksesi. Ja jos kaadut, nouse ylös, pane heftaa polveen ja etene taas. Jos kaadut aina vaan, ajattele, että kukaan ei kaadu niin komeasti, kuin minä, niin suoraan mahalleen näköalapaikalle. Sillä autuaita ovat ne, jotka osaavat nauraa itselleen, koska heiltä ei tule hupia puuttumaan.”Kiitos tämän kirjeen ja tietysti myös sen kirjoittajan, tajusin taas kerran jotain elämää suurempaa.
Minähän en jää tähän sänkyyn ulvomaan vaan etsin jotain parempaa. Muutos on mahdollisuus, niin meille oli opettettu ja tuosta runonpätkästä sain asialle vahvistuksen. Jos kaadut, laita heftaa polveen ja etene taas. Lämmöllä muistan tuota esimiestäni vieläkin. Ja kiitän! Parempaa kokemusta en olisi voinut saada, vaikka se kipeää tekikin silloin.
Elämäni autonratissa alkaa
Kaikki tämä edellä kuvattu on taustaa sille kasvulle, joksi olen tullut. Olen kohdannut elämässäni vastustusta, vastoinkäymisiä mutta myös hurjasti onnistumisia. Koulunkäynti on ollut minulle aina helppoa, olen ollut suvereeni osaaja oikeastaan kaikessa mihin ryhdyn. Ja ilokseni huomaan omissa lapsissani samoja piirteitä. Uskon vahvasti siihen, että positiivinen elämänasenne auttaa selviytymään myös vaikeuksista, joita elämässä väistämättä tulee eteen. Kiitos kotikasvatukseni, minulla on terve itsetunto ja osaan arvostaa kanssaihmisiäni juuri sellaisina kuin he ovat. Näillä eväillä siirrytään seuraavaan vaiheeseen, josta urani varsinaisesti lähti nousuun. Vaan se onkin sitten jo ihan oma lukunsa. Kerron siitä sitten, kun seuraava kirjoitusinspis iskee.
