torstai 29. joulukuuta 2011

Luku 10 Hotellikuolemaa

Nähdä hotelli ja kuolla...
Edellisessä luvussa kerroin parista hotellista, joihin nyt ei niin kamala ikävä ole takaisin. Mutta toinen ääripää löytynee sitten Alahärmästä, sielläkin tuli jokunen kerta yövyttyä. Minulla oli sovittu koulutuskeikka PowerParkissa ja koska kyseessä on yritys, joka vuokraa myös hotellihuoneita oli selvää, että majapaikkaa ei tarvitse muualta etsiä.
Menin edellisenä iltana tapani mukaan paikanpäälle ja respasta kyselemään hotellihuonetta. Virkailija etsii, etsii  ja kysyy nimeäni uudelleen, etsii taas, eikä löydä varausta mistään. En ollut itse tehnyt varausta hotelliin vaan koulutusta hallinnoiva yhteyshenkilö oli sen sanojensa mukaan varannut. Sitten soittelemaan yhteyshenkilölle ja hän toteaa unohtaneensa varauksen tekemisen. Katse varauskirjaan ja toteamus, että täyttä on, ei mahdu! Mitäs sitten??? Virkailija pahoittelee tilannetta kovasti ja kysyy, että mahtaisinko pahastua, jos hän majoittaisi minut mökkiin? Vähän matkan päässä heillä on leirintä-alue ja niistä mökeistä joku olisi vapaana. No, kaikenlaisiin majoituksiin jo tottuneena lupasin pärjätä. Varmistin kuitenkin, että pääsenkö suihkuun... juu, mökeissä on suihkut ja WC:t itsessään.
Läksin kartan avulla suunnistamaan kohti mökkiä ja täytyy kyllä sanoa, että en ihan sellaisessa mökissä ole äskettäin aikaani viettänyt. Täyttä kelohonkaa joka puolella, neliöitä varmaan yli 200, kerroksia 2, makuuhuoneita 6, vessoja 3, valtava tupakeittiö ja tämän kaiken keskellä minä matkalaukkuineni ihmettelen, että tämmöiseen paikkaan se nyt sitten viskasi. Ja kun se hotellivirakailija oli oikeasti pahoillaan siitä, että ei saanut minua mahtumaan sinne varsinaisen hotellin puolelle. Just ja just pärjäilin siinä kelohonkalukaalissa sen yhden yön :-)
Seuraavalla keikalla sitten pääsin tutustumaan varsinaiseen hotelliinkin ja ei kyllä ollut valittamista niissäkään olosuhteissa. Kelohonkaa ylt´ympäriinsä ja kohtuullisen kalliilla maulla varusteltuja sisustusratkaisuja. Alakerran ravintolassa pianisti soitteli hillittyä taustamusiikkia koko illan ruokailijoiden iloksi, seinät olivat täynnä tyylikkäitä maalauksia ja ruoka oli hyvää, -tottakai!
Varsinainen koulutustila sijaitsi Mika Salo Circuit-hallin yläkerrassa ja seinät olivat käytännössä jotakin äänieristettyä lasia. Sieltä oli siis esteetön näkymä mikroautoradalle, jossa näytti olevan vilskettä koko sen ajan, mitä olin töissä. Puitteet olivat hienot ja palvelu pelasi! Tämä oli kohdallani niitä kokemuksia, jotka eivät varmaankaan toistu. Once in the lifetime tai jotain sellaista.

Olla hotellissa ja kuolla...
Mutta palataanpa ajassa vähän taaksepäin. Tietovirta teki jossain vaiheessa koulutussopimuksen Isku Oy:n kanssa. Ja samaan aikaan pyörivät koulutukset myös Fazerilla. Ja näiden yhtiöiden silloiset koulutuspaikat olivat Lahdessa, toinen valtava huonekalutehdashalli Mukkulassa ja toinen ruisleipäraskin tuoksuinen leipomo Kärpäsessä, lähellä mäkihyppytorneja. Tämä tiesi tiivistä koulutusrupeamaa samalla seudulla. Majapaikakseni muodostui Lahden Seurahuone, perinteikäs Sokos-hotelli. Keskimääräisesti laskettuna olen kymmenen vuoden aikana yöpynyt hotelleissa n. 1000 kertaa ja sinne päästäkseni olen ajanut n. 400 000 kilometriä.  Näistä tuhannesta yöpymisestä olen ollut Lahden Seurahuoneella laskujeni mukaan ehkä 100 kertaa. Käytännössä asuin siellä yhden vuoden elämästäni. Saatte arvata, että Suomen Chicago tuli tutuksi. Vesijärvi ympäristöineen. Kaupungin laidalla oleva vesipuisto vesiurkuineen tuli tutkittua moneen kertaan. Ja satamanseutu käveltyä. Ja Trio-kauppakeskus käveltyä läpi suunnasta jos toisestakin. Jos Helsinki on minulle tuttu paikka niin en kyllä Lahteenkaan eksy.
Lahden Seurahuoneen parkkipaikalle oli siihen aikaan mielenkiintoista ajaa. Aleksanterinkadulta (vilkas pääkatu) sai kääntyä oikealle erittäin ahtaaseen porttikongiin ja pujotella katutasossa olevalle parkkialueelle hotellin taakse. Vaan jos siitä ei parkkitilaa löytynyt, niin matka jatkui useampi kerroksiseen parkkihalliin, jonne johti sellainen spiraalin muotoinen, todella kapea ramppi. Joka kerran kun ajoin tätä ramppia ylös pimeällä, tuli mieleeni kohtaus jostain kauhuleffasta. Odotin vain, että mistä kohtaa  huomaan että takaa-ajajani saavuttaa minut ja luodit alkavat vinkua :-) No ei siellä todellisuudessa oravaa kummempaa vastaan tullut, mutta jotenkin se vain kammoksutti.

Tässä hotellissa olen kokenut elämäni toistaiseksi ainoan ahdistuskohtauksen eli hotellikuoleman Se tuli päälle kuin yleinen syyttäjä eräänä iltana kun taas istuin huoneessani ja yritin saada ajan jotenkin kulumaan. Tuntui oikeasti, että seinät kaatuvat päälle enkä pysty hengittämään. Otin avaimen ja puhelimen ja juoksin käytävään ( kengät laitoin jalkaani myös). Yritin soittaa Ekille, mutta en osannut soittaa, en löytänyt puhelimesta sellaista nappia, josta näppäinlukko olisi auennut. Itkin. Ajattelin kaikkia rakkaitani ja sitä, että miksi minä en saa olla heidän kanssaan. Miksi minun pitää olla täällä kaukana tyhjien seinien ympäröimänä? Ihmisiä tuli käytävällä vastaan ja varmaan he katsoivat ihmeissään mikä minulla oli, kun puolijuoksua etenin kohti hissiä itkien, puhelin toisessa ja hotellikortti toisessa kädessä. Pääsin hissiin, se oli tyhjä. Menin alakertaan ja suorinta tietä ulos. Siinä vaiheessa soi puhelin, Eki soitti. Helpotus oli suuri kun pääsin puhumaan hänen kanssaan. Yritin itkuni seasta selittää, että minulla on paha olo, mutta eihän Eki siitä mitään voinut tietää. Edellisen kerran kun olimme olleet yhteydessä kaikki oli ollut ihan ok. Hämmästyneenä hän yritti kysellä, onko jotain sattunut...ei ole, minua vain itkettää. No mikäs sitten??? En tiedä, on vain niin ahdistava olo, rinnasta puristaa ja en saa henkeä. Pikkuhiljaa puhumalla tilanne rauhoittui ja Eki sai houkuteltua minut takaisin hotellihuoneeseen, etten palellu sinne pihalle vähissä vaatteissa. Puhuimme vielä pitkään ja vasta sitten kun Eki oli vakuuttunut siitä, että pärjään yön yli huomiseen, hän suostui sulkemaan puhelimen.
Ahdistuskohtaus meni ohi ja ymmärsin itsekin, että tämä oli nyt se paljon puhuttu hotellikuolema. Eikä se todellakaan ollut mikään mukava olotila. Sen jälkeen vastaavaa ahdistusta ei ole ilmennyt mutta jostain syystä en mielelläni enää mene Lahden Seurahuoneelle. Jos tarvitsee Lahdessa yöpyä, niin otan mieluusti vaikka naapurista Ascot-hotellin.
Sinä vuonna sain Joulun alla postissa pienen paketin. Kuinkas ollakaan, Lahden Seurahuone muisti TOP -10 asiakkaitaan joululahjalla. Paketissa oli viinipullon avaamiseen tarkoitettu setti: -skruuvari, varakorkki ja kapsyyliveitsi. Siinä vaiheessa hymyilytti jo, olihan lahjan saantiin selkeät perusteet! Kaikki hotellivirkailijat tunsivat minut nimeltä ja tiesivät mitä teen työkseni. Lahja lämmitti kovasti ja olikohan heti seuraava reissu kun vein mennessäni heille savolaisen kalakukon viemisiksi.
Lahden projektitkin loppuivat aikanaan, eikä minulla ole sitä kaupunkia vastaan yhtään mitään. Mutta en myöskään ikinä unohda tätä kokemustani. Olisihan se voinut tulla ihan missä hotellissa vain, mutta kohdallani tämä perinteikäs Sokoshotelli sai olla sille asialle näyttämönä.

keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Luku 9 Hotellielämää

Kymmenen vuoden aikana on tullut asustettua aika monessa hotellissa, niin isossa kuin pienessäkin. Pääsääntöisesti olen käyttänyt Sokoshotelleja niiden hyvän sijainnin takia, mutta joka paikkakunnalla ei tietysti ko. ketjun hotellia ole ja silloin vastaan on tullut vähän erikoisempiakin tapauksia.

Kummituksia...
Ikaalisissa on kylpylän lisäksi Vanhan kauppalan keskustassa hotelli nimeltä Ikahovi. Rakennus on vanha kuin taivas, vanhan neuvostovallan aikainen betonilaatikko henkii oikein vuosikymmenten takaista paikalleen jämähtänyttä tunnelmaa. Kun ensimmäisen kerran vierailin tässä paikassa, en oikein tiennyt mitä ajatella paikasta. Heti ulko-ovesta suoraan edessä on pieni vastaanottotiski ja siltä samalta tiskiltä tarjoillaan tietysti myös kaikki juomat, mitä mahdolliset asiakkaat ostavat. Tiskin vasemmalla puolella on muuhun tilaan suhteutettuna suuri sali, jossa on valkoisin liinoin katetut ruokapöydät odottamassa ruokailjoita.  Hotellihuoneet olivat toisessa kerroksessa ja sinne johtaa vanhanaikaiset kierreportaat. Raahasin laukkuni portaat ylös ja yläkerran aulan nurkassa vanhassa pölyttyneessä nojatuolissa istuu vanha, harmaahapsinen tukevahko naisihminen joka katsoo minua kuten vierasta tunkeilijaa katsotaan. Pistävästi. Vaatteet olivat edelliseltä tai sitä edelliseltä vuosisadalta ja pitkä, eloton tukka roikkui pitkin harteita. Sanoin  "Iltaa" kohteliaasti, hän vain tuijotti, ei sanonut sanaakaan eikä ilmekään värähtänyt. Näky oli puistattava. Tiedätte Milla Magia- hamon Aku Ankasta? Vähän samanlainen, mutta aikatavalla epäystävällisemmän oloinen olemus oli tällä paikallaan istuvalla hahmolla. Ajattelin että enpä ole kummitukseen aiemmin törmäänytkään, mutta kertahan se on ensimmäinenkin ja jos kerran niitä jossain on, niin tämä paikka näyttää kyllä oikein otolliselta kummitusten pesäpaikalta. Tämä oli ainut kohtaaminen tämän kummitusladyn kanssa, sen koomin en ole häntä tavannut.

Koko aula kuten kaikki muutkin maalattavissa olevat pinnat oli somistettu elokuva-teemalla. Huoneet oli nimetty kuuluisien elokuvatähtien mukaan ja joka puolella oli kuvia Marlon Brandosta, Marilyn Monroesta jne. Kuvien maalaustekniikkana oli käytetty valo/varjo tekniikkaa ja heikossa valaistuksessa nämä kuvat olivat oikeasti aika kammottavan näköisiä. Suuria silmiä, irvistäviä naamoja...huh, sanon minä. Vaan sinnepä minä pesäni tein aika useasti, Ikahovi kun sattui olemaan lähellä koulutettavaa asiakasta. Kävin talossa varmaan kymmenkunta kertaa yhteensä ja joka kerran tuo ensimmäisen kerran kummitusnainen tuli mieleeni ja puistatti. Aamuisin varsinkin. Hotellin henkilökunta oli illalla laittanut saliin aamupala-tarpeet valmiiksi ja kun menin aamiaiselle, niin yhtenäkään aamuna en nähnyt talossa ristinsielua. Talo oli ihan tyhjä! Ei henkilökuntaa eikä asiakkaita. Toivoin vain kovasti, että oikeasti olen yksin, eikä jostain liihottele tuo ensimmäisen illan tuttavuus vastaan.

Ja kammotuksia....
Toinen tapaus jäi mieleeni jostain puolivälistä Helsinkiä ja Turkua, olisiko ollut Somero ja paikassa joka oli oikein Kaupunginhotelli. Minä soitan etukäteen hotelliin, niinkuin tapanani on ja ihmettelin hieman, kun sinänsä ihan ystävällinen miesääni kysyy että: "niin että YÖKSI olisitte tulossa"?. Minä reippaana tyttönä vakuutan, että kyllä kyllä, yötä meinasin olla. Ja niinhän sitä mennään, paikka löytyi ihan niinkuin pitikin ja oikein avulias mieshenkilö valkoisessa paidassaan ja mustissa housuissaan syöksyy minua pihamaalle vastaan ja kantaa laukkuni sisälle vastaanottoon. Kirjautuminen sujui mallikkaasti ja tämä tarjoilija/vahtimestari/kokki/vastaanotto-/hotellivirkailija kysyi, että onko minulla nälkä? Myönsin asianlaidan näin olevan. Ja hän kertoi, että on sulkemassa juuri keittiötä vaan että vielä voisi yhden annoksen minulle loihtia. Pyysi istumaan alas ravintolapöytään ja toimitti listan eteeni. Valitsin Pasta Carbonaran ja niin hyvää pastaa en ole ikinä saanut missään! Se oli todella suussasulavaa ja maukasta. No, sitten tuli hetki kun  lähdin etsimään huonettani. Ohjeet olivat, että rappuset ylös toiseen kerrokseen, huoneet löytyvät käytävän varresta. Jääkaappi ja suihkutilat ovat yhteiset vaan muita kun kuulemma ei juuri nyt ole majoittuneena niin voin käyttää niitä kuin omiani.

Ei muuta kuin avainta vääntämään huoneen ovella ja voi kauhistus sitä lemua, mikä sieltä pölähti vastaan! Ei ollut ihan äsken varmaan oltu yötä tässä majapaikassa. Se haju tuli WC:stä jossa viemärit olivat päässeet kuivumaan jo aikaa sitten. Ulko-oven takaa avautui pieni eteinen ja siitä vasemmalle oli tuo löyhkäävä WC, onneksi oven takana. Toisen välioven takana oli kapea huone, jossa toisella seinämällä sänky ja päädyssä pieni pöytä. Ja pöydän takana ikkuna, jonka tempaisin heti ensitöiksekseni auki. Mietin siinä tyrmistyneenä, että mitä ihmettä oikein teen?? Seuraavaan isompaan paikkaan (taisi olla Forssa) olisi useampi kymmenen kilometriä, enkä enää millään olisi jaksanut yöllä lähteä uutta majapaikkaa hakemaan. Nyt ymmärsin puhelimessa kuulemani vastaanottovirkailijan ihmetyksen, että joku ihan aikoo yöksi tulla tähän hotelliin. Olisi ehkä pitänyt jo oivaltaa siitä äänensävystä jotain...

Avonainen ikkuna selvitti huoneen seisonutta ilmanalaa ihan kohtuullisesti ja koska se WC oli kahden välioven takana, päätin, että pärjään tässä luukussa yhden yön, kävi miten kävi. Sitten ajatukset siirtyivät siihen yhteiseen suihkutilaan. Otin avaimen mukaani ja läksin etsimään ko. suihkutilaa. Väänsin oven auki ja totesin, että täällä ei ainakaan viemäri haise. Sytytin valot ja eteeni avautui karmea näky! Sekä käsienpesuallas että vanha valkoinen amme olivat kunnon ruostekerroksen peitossa. Laskin vettä molemmista hanoista ja totesin veden ihan käyttökelpoiseksi. Päätin selviytyä tästäkin.

Nukuin yöni ihan kohtuullisen hyvin ikkuna auki ja suihkussakin kävin aamulla ja sain hiukset laitettua ja pakkelit pintaan. Sitten aamupalan kimppuun. Ohjeet olivat taas, että aamupala on toimitettu yön aikana siihen aulassa olevaan jääkaappiin. Avasin jääkaapin oven ja en ollut taas uskoa silmiäni...valkoisille, jo parhaat päivänsä nähneille, lohjenneille keramiikkalautasille oli kasattu aamiaistarpeita. Yhdellä lautasella kelmun alla oli paahtoleipää ja paketista veistettyä voita reipas lämpäre. Toisella oli pari kananmunaa kuorineen, juustosiivuja ja kokonainen tomaatti. Kolmannella oli pari, ainakin 2,5 cm paksua savukinkkulämpärettä, veistetty puukolla semmoisesta isosta palvikinkkupalasesta, läskiäkin reunamilla ihan reipas kerros. Kannussa jotain sekamehua. Tämän enempää en analyysiä eväistä tehnyt, pelkkä katselu riitti karkottamaan aamiaisen tarpeen. Kokosin kamani huoneesta ja läksin vähin äänin. Eipä sillä, että tässäkään hotellissa ketään olisi ollut hyvästelemässä matkalaista. Jätin avaimen tiskille ja pistin paikan mieleeni, etten sinne vain toista kertaa eksyisi.

Monenlaista muutakin yöpaikkaa on tullut kokeiltua, mutta nämä kaksi ovat jäneet mieleen ylitse muiden -kokemuksena. Hotellielämästä seuraa usein myös hotellikuolema ja siitä lisää seuraavalla kerralla.

maanantai 19. joulukuuta 2011

Luku 8 Huippumalli hakusessa

Pääasiassa työni Tietovirralla oli matkustamista ja kuten edellisestä olette voineet lukea, matkan varrella on sattunut ja tapahtunut kaikenlaista.
Eräänä päivänä meille Jarin kanssa tuli toimitusjohtajan taholta komento, että menkää Imatralle Stora Enson johonkin työnjohtajien klubi-rakennukseen ja siellä on valokuvaaja paikalla, otetaan muutama mainoskuva. Kysyin äimistyneenä, että siis minäkö...mainoskuvaan??? No sinä, sinä. Asiakkaamme Teknos on valittu Stora Enson lisäksi referenssiksi kampanjaan ja etkös sinä ole Teknos-ryhmän OmaOpettaja? No olenhan minä. Ei siinä auttanut pyristellä vastaan, otettiin Jarin kanssa talon valkoinen Stara-mersu alle ja ei muuta kuin Imatralle.

Paikka oli hieno, Imatrankosken varressa vanha, arvokas puutalo, joka oikein huokui vuosisataista patruuna-henkeä. Valokuvaaja odotti meitä yhdessä salongissa niinkuin oli sovittu; oli taustat ja jalustat ja kaikki. Ja minä ihmeissäni kaikesta. Yritin peilin edessä pakkeloida naamaani, kun olin kuullut, että niin pitää tehdä. Puuteria pintaan oikein kunnolla - ja huulipunaakin- vaikka en sitä normaalioloissa käytäkään. Valokuvaaja osasi työnsä, muistaakseni sai minutkin hymyilemään ihan ihmismäisesti. Kuvaan haettiin sellaista professional-näkökulmaa ja minä ajattelin mielessäni, että siinähän haet, ei minusta tämän kummempaa saa eikä tule! Jarin kuvaamiset näyttivät menevän kerralla putkeen, mutta hyvin siitä sitten selvisin minäkin. Huippumalli, heh...

Tietovirta teki näistä kuvista todella laaja-levikkisen kampanjan, jossa oli lehtimainontaa niin Hesarissa, Kauppalehdessä kuin muissakin päättäjiä tavoittavissa lehdissä. Lisäksi painettiin esitteitä, joissa meidän naamamme komeilivat ja joita jaettiin ympäri Suomen myynti- ja markkinointitapahtumissa. Olen jostain kumman syystä taltioinut nuo mainokset tärkeiden papereideni joukkoon ja ohessa nämä myös teidän iloksenne :-)
Esitteen sisäsivu

Lehti-ilmoitus


Mainoskampanjan tehoamisesta en osaa sanoa juuta en jaata, eikä se minua siinä hetkessä juuri kiinnostanutkaan. En ymmärtänyt silloin markkinoinnista tai ainakaan kampanjoista tuon taivaallista ja en oikein edes tajunnut sitä levikkiä mikä tuolla kampiksella oli. Yllätys olikin suuri, kun vähän päästä asiakkaat tulivat sanomaan, että "hei, minähän olen nähnyt sinut, sinun kuvasihan oli lehdessä".

No, aikanaan sekin laantui ja itselleni tämä muisto on yksi mukavien muistojen joukossa. Onpahan tullut nähtyä ja koettua tämäkin puoli markkinoinnista.

lauantai 17. joulukuuta 2011

Luku 7 Kasvutarinoita

Kuten useaan otteeseen on tullut mainittua, urani Tietovirta Oy:ssä oli ehkä elämäni parasta aikaa. Pääsin todenteolla näyttämään ja käyttämään tietoteknistä osaamistani ja koska yhtiön markkinoinnin kohderyhmänä olivat Suomen suuryritykset, pääsin myös paikkoihin, joista moni ei osaa edes uneksia. Opin sisääntulot isoissa teollisuuslaitoksissa, miten kulunvalvonnat oikeasti ovat tärkeitä ja että auton tuulilasiin on aina laitettava lupalappu, jotta sen vielä löytää kun on poistumassa alueelta. Ja että yhteyshenkilön nimi on muistettava sisääntuloportilla, muuten ei pääse sisälle :-)
Olen päässyt näkemään tavallista työtä tekevää kansaa, jotka työskentelevät näissä yrityksissä ja ymmärtänyt, että oma osuutenikin siinä työnkulussa ja osaamisen nostossa (koskien tietysti vain ja ainoastaan tietoteknistä osaamista) on merkittävä! Tein pitkiä projekteja monien isojen yhtiöiden kanssa, koska koulutettavaa porukkaa oli paljon ja ryhmiä vain riitti. Projektit kestivät useita kuukausia ja vielä tänäänkin kun marssin esim. Vantaalla Fazerille, minut tunnetaan niin portilla kuin infopisteessäkin ja vastassa on aina sama iloinen ja ystävällinen tervehdys: "katos...olet taas lähtenyt".


Eräs tapaus jäi mieleeni melkoisena työvoittona urani alkutaipaleelta. Tein reissutyön ohessa  myös OmaOpettajan työtä Kuopion konttorilla ja minulla oli muutama ryhmä koko ajan vedossa, eli vastasin siitä, että opinnot sujuvat jokaisella ryhmän jäsenellä sovitun aikataulun mukaisesti. Eräässä ryhmässä oli keski-ikäinen naishenkilö, jolle uuden oppiminen tuntui olevan melkoinen haaste. Hän ei luottanut alussa itseensä lainkaan ja oli sitä mieltä, että ei tästä hänen kohdallaan mitään tule. Kannustin häntä kuitenkin kokeilemaan ja teimme ensimmäiset tehtävät varmaankin niin, että hän liikutti hiirtä kun minä puhelimessa pyysin niin tekemään.
Etenimme hitaasti, mutta varmasti, päivä päivältä ja olin hänen kanssaan puhelimessa todella paljon. Samalla tuli siinä kuunneltua kaikki työ- ja siviiliasiatkin, ihankuin ohimennen.
Koulutussuunnitelman mukainen opintokokonaisuus koostui kolmesta eri moduulista ja niiden lisäksi sai ottaa vapaavalintaisia moduuleja 1-4 kpl, jos oma mielenkiinto niihin riitti.
Pääsimme opinnoissa tuettuna siihen vaiheeseen, että ensimmäisen moduulin tehtävät oli tehty, tarkistettu ja koelupa saatu. Ja ei muuta kuin kokeeseen. Kokeena käytimme Tieke ry:n tuottamia Tietokoneen Ajokortti kokeita. Ja siitä pitikin sitten selvitä itsenäisesti. Apua ei saanut pyytää eikä antaa.


Eihän se läpi mennyt, ensimmäinen koe. Hylsy tuli! Ja minun tehtäväni oli ilmoittaa tämä tyly tuomio opiskelijalle. Juteltiin taas puhelimessa asioista, joiden takia koe oli hylätty ja yks kaks hän kertoo minulle, että hänellä on erittäin paha kahvikuppineuroosi. Se kuulemma on niin paha, että hän ei voi olla toisten työkavereiden kanssa yhtäaikaa samassa tilassa kahvilla; kämmenet hikoavat, kahvikuppi tärisee, posket hehkuvat ja pahimmassa tapauksessa kahvi kaatuu rinnuksille. Ja koska kokeen tekemisessä oli paikalla toinen henkilö, kokeenvalvoja, hänelle oli tullut tuo sama ahdistuskohtaus myös sitä koetta tehdessä. Hän oli vain tuijottanut tietokoneen ruutua näkemättä sitä lainkaan ja 45 minuutin kuluttua paennut ulos tupakalle.


Nyt ymmärsin tilanteen vaan mitäpäs sille teen? Sitten hän jatkaa vielä juttua...sanoi, että hän haluaa yrittää vielä! Hän oli tehnyt päätöksen, että hän tämän opiskelun myötä haluaa selättää sen kahvikuppineuroosin. Ja kertoi, että minun kanssani on helppo olla, koska en ole siinä fyysisesti läsnä vaan hän saa itse päättää milloin soittaa ja ottaa tukea. No, päätimme siinä paikassa, että kokeenvalvoja "häädetään" toiseen tilaan, suoritusta kun ei tarvitse olla seläntakana vahtimassa. Kokeenvalvojan rooliin kuului lähinnä koeaineiston jakelu ja ajankäytön valvonta. Ja sitten uusinta yritys. Ja toisella kertaa jo taisi onnistaa tai kolmannella, en nyt ihan tarkkaan muista. Mutta lopputulemana tässä oli se, että hän hyvin hitaasti eteni oman itsensä kanssa ja loppujen lopuksi suoritti KAIKKI 7 moduulia, mitä A-korttiin tarvittiin, vaikka minimitavoitteena oli vain 3 moduulia. Hylättyjä kokeita tarvittiin melkoinen määrä, taidettiin kollegoiden kanssa perustaa niille ihan oma kansio hyllyyn. Mutta parasta tässä kaikessa oli se, että kun urakka vihdoin oli ohi, hän soitti ja kertoi että "et Enja usko, missä olen?" "Juon kakkukahveja täällä kahvihuoneessa koko muun porukan kanssa" " Ja vaikka kädet vielä vähän tärisee, niin nyt ei tarvitse lähteä pois tilasta vaan voin olla siellä muiden kanssa". Silloin pääsi itku! Ymmärsin olleeni mukana jossain niin uskomattoman hienossa kasvutarinassa, että se vetää mielen nöyräksi vieläkin, näin vuosien jälkeen.


Eikä tämä ollut ainoa kasvutarina, niitä oli tietysti ihan jokainen tavallaan, mutta ehkä suurin ja merkittävin muutos tapahtui hänen kohdallaan. Toinen tapaus, mikä jäi mieleeni oli myös naishenkilö, jo kohta eläkkeelle jäämässä. Hän soitti myös minulle heti opiskelun ensimetreillä ja kertoi, ettei hänen 62 vuotiaana ole mitään järkeä enää opiskella tämmöisiä. Mitä hän näillä tekisi? Wordeillä ja Exceleillä?  Kohta jää eläkkeelle hoitamaan täyspäiväisesti kissojaan, niitä kun kuulemma oli tupa täynnä, oikein rotusellaisia. Kuuntelin ja myöntelin, mitäpäs siinä oikein muutakaan, ja kerroin sitten omasta kissaintohimostani, minäkin kun rakastan niitä eläimiä oikein paljon. Kerroin myös, että internetissä on paljon keskustelupalstoja, missä voi olla yhteydessä muihin kissanomistajiin. Ja hakea kaikennäköistä tietoa kissoihin liittyen. Ja reaktio oli odotetunlainen: Internetissä on mitä??? Mikä se semmoinen internet on??? Ja minä kertomaan, että sinunkin opiskeluaineistossasi on moduuli numero 7 sellainen, jossa sen asian oppii. No vielä vähän varmistelua, että jos hän tähän nyt suostuu, niin riittääkö varmasti se 3 moduulia, ettei enempää tarvitse tehdä? Riittää riittää, ei tarvitse enempää.

Ja niinhän sitä alettiin opiskella. Hänkin tarvitsi alkumetreillä paljon puhelintukea ja kokeitakin tehtiin jokunen määrä, ei ihan niin montaa / aihe kuin edellisellä, mutta paljon kuitenkin. Ja sitten tuli vaihe, että kaikki 3 moduulia oli tehty. Yllätys oli suuri kun hänkin kysyi, että voisiko vielä saada pari lisämoduulia, kun ei tämä niin vaikeata ollutkaan. Ja kun ne oli tehty, niin yhteistuumin tuumittiin, että meneväthän ne  vielä nuo pari seuraavaakin, että saat sen A-kortin. Yhteensä 7 moduulia. Onnittelut ja todistukset postitettiin asianmukaisesti ja ei mennyt aikaakaan kun puhelin taas soi. Tämä samainen rouva oli kuullut muilta organisaation jäseniltä, että tarjolla on vielä jatkokurssikin, 4 moduulia syventävää oppia. Ja kyseli, että voisiko hän ilmoittautua niitä opiskelemaan, esimies oli jo luvan antanut. Mikäs siinä, ei muuta kuin AB-kansion kimppuun ja niin tällä rouvalla oli eläkkeelle jäädessään sekä Tietokoneenkäyttäjän A että AB-kortti taskussa, yhteensä 7+4 = 11 moduulia. Ja hän kun vakaasti oli päättänyt, ettei suorita ensimmäistäkään.

Tästä jälkimmäisestä kissa-keskustelusta minulle jäi piintynyt tapa käyttää kissa-sanaa kaikessa opetustyöhön liittyvässä kirjoituksessani esimerkkinä Kun tänäkin päivänä opetan luokan edessä esim. luettelopainikkeiden käyttöä, on ensimmäinen esimerkkisanani aina kissa. Tämä olkoon kunnianosoituksena sille sinnikkyydelle ja innostukselle, mitä kohtasin tämän opiskelijan kanssa työtä tehdessäni. Ja sille asenteiden muutokselle, jonka oma oivaltaminen ja oppimiskyvyn tunnistaminen saivat aikaan. Näitä kun muistelee, tulee väistämättä mieleen, että olen ollut etuoikeutettu, kun olen saanut kaiken tämän nähdä ja kokea! Kiitos siitä kuuluu Hakaojan veljeksille, Reinolle ja Raunolle, jotka uskoivat minuun ja antoivat tilaisuuden näyttää osaamiseni.

Hieno hetki oli sekin, kun Kanervan Jarin kanssa ajettiin Imatralle mainoskuvauksiin...molempien naama komeili sitten mainoskampanjassa useamman kuukauden ajan niin Hesarissa kuin Kauppalehdessäkin. Ja monessa muussa julkaisussa. Tästä sitten lisää taas seuraavalla kerralla.


maanantai 12. joulukuuta 2011

Luku 6 Valonpisaroita

Edellisessä postauksessa tuli kaiveltua esiin uran synkempiä puolia, 10 vuotta riesana ollutta migreeniä ja alituista hirvivaaraa. Olen todella onnekas kun noita ikäviä asioita kohdalleni ei ole tuon enempää kertynyt.
Mutta hyviä ja ikimuistoisia tapahtumia kyllä siitäkin edestä.

Niitä muistellessa palaan taas Tietovirran aikaan ja järjestämiimme puutarhajuhliin. Asuimme Ekin kanssa siihen aikaan Pelonniemellä, n. 150 neliöisessä vanhassa, mansardi-kattoisessa talossa, jossa oli aivan ihana puutarha. Saimme päähämme, että täällä olisi hyvä pitää työporukoille bileet. Ja ei muuta kuin tuumasta toimeen. Ensimmäisenä vuonna mukana olivat vain Ekin työpaikan porukat. En tarkkaan muista, mitä silloin puuhasteltiin, mutta ulkona oltiin ja omatekoista ohjelmaa vedettiin läpi. Mukana oli mm. olympialaiset, jossa mm. hiihdettiin eripari -suksilla, juostiin tuorekurkku jalkojen välissä, heiteltiin pikkukolikkoa kilpaa ynnä muuta kivaa.
Seuraavaksi vuodeksi teimme sitten yhdistämisen Tietovirran ja S-marketin henkilöstölle. Kutsuimme molempien työpaikkojen henkilöstön yhtäaikaa paikalle. Ja sinä vuonna taisi olla sikajuhlat. Haettiin Metzgereiltä kokonainen kypsä, savustettu sika ja sille teline ja annettiin sen kieppua telineessään pihalla telttakatoksessa. Kaasugrilli oli sian alla lämmittämässä possun kylkeä ja sen ympärille tehtiin sitten koko muu ruokatarjoilu. Aapeli Rummukainen kävi visiitillä viihdyttämässä juhlaväkeä pikkusievillä ja  - tuhmilla jutuillaan.

Seuraavana vuonna vieraiden kokoonpano oli sama, molempien työpaikkojen porukat. Ja nyt sitten ostettiin ohjelma Juuso Happoselta Kuopiosta (www.juusohapponen.net) . Juuso on esiintyvä taiteilija, joka yhtenä toimialanaan keksii hauskaa tekemistä työporukoille. Ja meillä se oli -ei enempää eikä vähempää- kuin junavaunun rakentaminen.
Rakennusaineiksi kelpasivat kaikki talossa olevat tavarat ja porukat jaettiin ajan hengen mukaisesti tiimeihin. Oli suunnitteluosasto, tuotanto-osasto ja myynti-ja markkinointiosasto. Joka tiimillä oli oma vetäjänsä ja vain nämä vetäjät palaveerasivat työn etenemisestä keskenään. Aika tavalla todellisuutta simuloiva tilanne, eikö vaikka? Syy junavaunun rakennukselle oli seuraavanlainen: Venäjän presidentti oli tulossa Suomeen vierailulle ja suomalaisten junavaunujen rakentajilla oli tavoitteena vakuuttaa presidentti junavaunun erinomaisuudesta. Kuvitelkaa tavallisen kotitalouden tavaroita, olohuoneessa on sohva, telkkari, kaapissa liinavaatteita ja astioita. Niistä aineista piti mahdollisimman aidon näköinen junavaunu saada aikaan.
Tiimit uppoutuivat työhönsä antaumuksella ja pelin henkeen kuului se, että tiiminvetäjien yhteiset palaverit kestivät vain 5 min ja niitä oli 3 kpl. Tiimin jäsenet toimivat ehdoitta tiiminvetäjän antamilla ohjeilla.
Harmi, että siitä junavaunusta ei saatu kuvaa...mutta ikinä ei minulla ainakaan ole ollut niin hauskaa kuin silloin kun sitä junavaunua rakennettiin ja sittemmin yritettiin pienellä pakolla myydä herra Venäjän presidentille. Presidentti ihmetteli heikolla englannin ääntämyksellä, että miten juna voidaan viedä Venäjälle kun raideväli on erilainen? Kanervan Jari tempaisi telkkarin kaukosäätimen ja piirsi paperille ohjeen kuinka tällä kaukosäätimellä mikä tahansa raideväli ohjautuu oikeanlevyiseksi. Ekin tytärtä, Henriikkaa käytettiin houkutuslintuna. Päällimmäisenä hänellä oli joulupukin asuste, mutta kun kauppaa ei ryhtynyt syntymään, niin vaatekerros toisensa jälkeen lensi nurkkaan (olikohan niitä kerroksia 5 tai 6) ja mitä vähemmäs vaatteet kävivät, sen auliimpi oli presidentti tekemään kaupat :-).

Pidimme näitä puutarha/henkilöstöjuhlia 4 vuonna peräkkäin, aina eri teemalla, mutta sitten kun muutimme Riistaveden keskustaan huomattavasti pienemmälle tontille, nämä juhlat vaihtuivat toisenlaiseen tekemiseen.

Pelonniemestä jäi mieleeni myös se, kun eräänä talvi-iltana olin taas tulossa työreissulta kotiin. Olin vissiin ollut taas 3-4 päivää poissa. Eki oli ikävissään tehnyt minulle tervetuliaisiksi pihastamme kynttilöiden avulla varsinaisen talven satumaan. Koko 100 metrin matka pihatietä oli valaistu kahta puolta kynttilöillä, pihamaa suorastaan kylpi kynttilöiden ja lyhtyjen valossa. Uskokaa, mikä oli se tunne, kun väsyneenä tulet pihaan ja näet sellaisen valomeren! En unohda sitä ikinä! Että joku oikeasti voi nähdä vaivaa ja välittää niin paljon. Tämä ei suinkaan jäänyt ainoaksi kerraksi, kun tulija toivotetaan tervetulleeksi kotiin satumaa-valaistuksella, mutta tuo kerta oli ensimmäinen ja siksi yllättävyydessän niin mieleenpainuva.

Ote Facebook-tilapäivityksestä 15.9.2009, jolloin asutaan jo Nilsiässä:
"Uskomaton on tuo minun aviomies! Tulin kotiin reissusta rättiväsyneenä ja takki tyhjänä. Täällä odottaa lämmin ulkosauna valaistuna kynttilöillä! Pihamaalla kynttilöitä ja ulkotulia. Ja sitten hän jaksaa kuunnella, kun minulla on ollut töissä pitkä päivä... ei tämä ihan oikeasti voi olla totta. Ihmeitä ei tosiaankaan tapahdu, niitä tehdään! Kiitos, rakas! Olet ihana!"

Nämä valonpisarat ovat otteita vapaa-ajalta, seuraavaksi kirjoittelen sitten itse työuraan liittyvistä kohokohdista, niitäkin kun on paljon!

torstai 8. joulukuuta 2011

Luku 5 Sattuu vaikkei tapakaan

Tietovirta Oy:n aikakaudelta lähti siis elämäni autonratissa todella käyntiin. Ajeluni maakunnissa edellisten työpaikkojen tiimoilta olivat alkusoittoa sille mitä tuleman piti. Tein matkatyötä vähintään 3 päivää vikossa ja kuten edellisessä postauksessa tuli todettua, pääsääntöisesti ne matkat suuntautuivat kehä kolmosen sisäpuolelle. Mutta myös muut kaupungit ja paikkakunnat tulivat tutuksi pikkuhiljaa. Ja tienvarsien ABC asemat. Ja olosuhteet tienpäällä. Kaikkea mahdollista on sielläkin tullut nähdyksi. Mielenkiintoisia koulutussuunnittelun kukkasia ovat olleet mm. reitit, joissa ensimmäisenä päivänä työt ovat Helsingissä, sitten Kankaanpäässä ja kolmas päivä onkin sitten Kotkassa. Tai ensimmäinen päivä Kemissä, seuraava Helsingissä. Onhan näitä. Vaan kun olen niin tottunut siihen, että kolmasosa elämästäni oikeasti kuluu ratin ja penkin välissä, niin en osaa sitä valittaakaan. Seuraavat pari juttua olisivat kuitenkin saaneet jäädä väliin.

Pirullinen työkaveri
Eräässä vaiheessa työni ja oikeastaan koko elämäni oli yhtä painajaista jatkuvien migreenikohtausten takia. Migreenini oli sitä laatua, että se tuli päälle hetkessä kuin yleinen syyttäjä, lamaannutti kaiken; näön, kuulon ja ajattelun mutta jätti ihan hirveän kivun vasempaan ohimoon ja siitä alaspäin koko niskaan. Yleensä se yllätti kotona, reissusta palattua, mutta usein myös tienpäällä. Muistanpa nytkin pitkin teitä ajellessani, missä kohtaa leväkkeellä olen milloinkin migreeniäni asetellut. Ja niitä P-paikoja on muuten monta ja eri puolilla Suomea.
Eräänkin kerran läksin iltapäivällä Kuopiosta kohti Turkua. Suonenjoelle kääntyvällä rampilla iski migreeni ja silläkertaa se tuntui olevan tavallista äkäisempi. Yritin miettiä sillä kipeällä päälläni, että mitä tehdä. Harjulan sairaala, se minne minun Kuopiolaisena kuuluisi mennä saamaan apua, oli jo 20 km takanapäin ja tiesin, että jos kääntyisin takaisin, joutuisin jonottamaan siellä vuoroani ties kuinka kauan. Tiesin myös, että edessäni oli vielä yli 450 kilometriä ajettavana ja jos lähtisin takaisinpäin, se ei ainakaan jouduttaisi perille pääsyäni.

Yleensä minulla oli laukussa lääkearsenaali valmiina, Imigrania nenäsumutteena plus jytäköitä särkylääkkeitä, vaan nytpä olikin tilanne, että laukusta ei löytynyt Buranaa kummempaa. Se Burana siinävaiheessa migreeniä oli ihan sama asia kuin lasi vettä, eli ei vaikutusta. Jostain sain päähäni, että minun pitää päästä apteekkiin hakemaan lisää niitä jytäköitä särkylääkkeitä, resepti niihin oli kyllä laukussa. Ja seuraava apteekki on Suonenjoella, matkaa joku 30 km. Naulitsin hataran katseeni edellä ajavan auton perävaloihin ja ajattelin, että kun pidän turvavälin niin pystyn ainakin ajamaan niin pitkälle kuin se auto kääntyy jonnekin. Kyseessä oli talvinen ajokeli ja alkava iltapäivän hämäryys. Lunta pöllytti tienpinnasta normaaliin talviseen tapaan ja se lumipöllyn tuijottaminen teki kipeälle päälle erityisen häijyä. Välillä olin tukehtua kuumuuteen, ajoin ikkunat selällään jonkin aikaa. Välillä tuli kylmä ja ei muuta ku lämmityslaitetta täysille. Ja sitten taas tuli kuuma ja ikkunaa auki. Tärisin kokoajan kuin horkassa, mutta pidin vain katseeni tiukasti siinä edellä ajavan perävaloissa.

Viimein tulimme jonossa  Suonenjoelle ja jostain aivojeni sopukasta yritin kaivella muistikuvaa, että missä siellä on apteekki. En vielä tänäkään päivänä ymmärrä, miksi ihmeessä minun piti sinne apteekkiin päästä, se vain oli ainut ajatus, mikä päähäni sillä hetkellä mahtui. Kuin ihmeen kaupalla pääsin sinne, pistin auton parkkiin ja hoipuin päätäni pidellen sisään. Annoin reseptin apteekkitätille enkä pystynyt oikein puhumaan mitään. Apteekkitäti katsoo minua ja reseptiä, katsoo toisen kerran ja kysyy, että koskeeko päähän? Minä katsoin häntä ja nyökkäsin. Sitten hän katsoo toista apteekkitätiä ja kysyy, että pärjäätkö hetken yksin? Tempaisi takkinsa jostain takatiloista ja sanoi minulle, että tule, nyt lähdetään. Olin ihan hölmistynyt, mutta en saanut sanaakaan sanotuksi, kun kipu oli niin hirveä. Hän auttoi minut autoonsa, joka oli siinä ihan lähellä ovea ja vei minut Suonenjoen terveyskeskukseen päivystykseen. Selitti tilanteen ja kun hoitaja oli ottanut minut huostaansa, poistui taas työpaikalleen.

Terveyskeskuksessa sain Imigrania suoraan lihakseen ja kun kipu yhtään hellitti, nukahdin siinä samassa. Kun heräsin, ihmettelin hetken, että missä olen...ja seuraavaksi vilkaisin kelloa. Tilanne ei ollut vielä toivoton, ehtisin kuin ehtisinkin vielä Turkuun saman vuorokauden puolella. Sain luvan lähteä kun selitin, että tämä on minulle tuttu tilanne ja tiedän, että kohtaus ei uusi ainakaan vuorokauteen. Ja kohtauksesta selvittyäni olen elämäni kunnossa, nautin todella siitä, kun mihinkään ei koske! Soitin Ekille ja annoin tilannepäivityksen. Hän vain tuumaili rauhallisesti, näihin kohtauksiin jo tottuneena, että "et sitten ambulanssilla voinu mennä?". Silloin tajusin vasta itse, että niin kai minun olisi pitänyt tehdä. Vaan kukapa olisi sen ambulanssin tilannut, kun en saanut sanaa suustani sen kivun takia. Autoa pystyy kyllä ajamaan mutta ei puhumaan :-) Eikä ajattelemaan järkevästi. Tätä työkaveria en toivo kenellekään ikinä. Onneksi pääsin siitä eroon (toivottavasti loppuiäkseni) Ekin Istanbulin reissun myötä.

Pyörähdin vielä kukkakaupan kautta ja vein apteekkitätille kimpun tulppaaneja ja kortin, jossa kiitin kauniisti saamastani avusta. Ja matka kohti Turkua saattoi jatkua.

Hirvityksiä
Tämäkin tapaus sattui talvella, olin tulossa Helsingistä kotiinpäin. Vaihtelun vuoksi ajoin Mikkelistä Pieksämäen kautta Suonenjoelle menevää reittiä (myyntimiehemme Jarkki oli sen minulle neuvonut, kun sillä välillä ei ole kameratolppia läheskään niin paljon kuin vitostiellä) ja yks´kaks näen vasemmalla puolella liikettä: jotain joka ei kuulu sinne. Sekunnin murto-osassa tajusin, että se on hirvi. Ja iso! Ja tulee suoraan tien yli, eikä sillä ole aikomustakaan pysähtyä. Löin liinat kiinni ja yritin muistella kaikkea, mitä hätäjarrutuksesta oli sanottu. Pidä ratti suorassa ja jos kolahtaa, pidä edelleen ratti suorassa. Tiesin, että mitään ei ole tehtävissä, se tulee suoraan keulaan. ABS räpätti niin kovasti, etten ikinä ole kuullut sellaista ääntä.

Auto pysähtyi ja katsoin suoraan eteeni. Edessä on suora tie, eikä hirvestä tietoakaan. Sitten vilkaisin vasemmalle puolelle ja siinä se on, katsoo minua sivulasista ihan yhtä hölmistyneenä kuin minäkin sitä. Karvakaan ei katkennut hirveltä. Rauhallisesti se otti muutaman askeleen taakse ja jatkoi tienylitystä ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut.

Soitin Ekille ja annoin tilannepäivityksen. Nyt äänessä oli huolta ja hätää kun hän kyseli, että oliko käynyt kuinkaan. Ajoin autoa pikkupätkän seuraavalle bussipysäkille ja totesin, että jarrutehosteet olivat pois pelistä. Jarrua sai  painaa ihan urakalla, että jotain tapahtui. Mutta muita vaurioita en huomannut. Sitten tuli shokki. Tärisin siinä pysäkillä varmaan puolikkaan tunnin, ennenkuin tunsin taas voivani jatkaa matkaa.

Toinen tapaus sattui pari vuotta sitten kun olin palaamassa Kotkasta kotiin. Olin jo loppusuoralla Sänkimäen tiellä (kotiin n. 15 km) kun tälläkertaa oikealta puolelta tuli jotain eteen kuin ajatus. Hetken näytti siltä kuin  tuulilasin edessä olisi kasvannut hirven jalkoja ja sitten tömähti. En kertakaikkiaan ehtinyt tehdä mitään! Pysäytin auton ja ryntäsin katsomaan, mitä kävi ja näin vain kuinka puska pölisi kun hirvi paineli metsään. Tiesin, että osuma oli  sen verran paha, että hirvi varmasti loukkaantui. Soitin poliisit paikalle ja he hälyttivät Sänkimäen hirvimiehet koiran kanssa hirven perään.
Jälkeenpäin kuulin, että kyseessä oli ollut ylivuotinen vasa ja se oli saatu ammuttua vasta parin-kolmen viikon päästä tapahtuneesta. Toinen takaneljännes oli ollut täysin tulehtunut, joten haaskiin meni sekin ruho. Onneksi metsästäjät löysivät sen pois kitumasta.

Nämä tapahtumat tulivat nyt tänään mieleen, katsotaan seuraavalla kerralla taas lisää.

tiistai 6. joulukuuta 2011

Luku 4 Ne jotka osaa ne tekee mitä vaan

Aikani Sonera-brändissä alkoi olla täysi. Kaksi vuotta täyspainoista henkilökohtaista myyntityötä, asiakkuuksien hallintaa, loputonta kilpajuoksua uusien tuotteiden ja asiakkaiden tarpeiden kohtaamiseksi. Uusia ominaisuuksia, uusia innovaatioita. Kuka muistaa vielä sen tekstiviestiin pohjautuvan palvelun, jonka avulla maailman piti muuttua ihan toiseksi? Sillä sai tilata elokuvalippuja ja varata matkoja matkatoimistosta.Se tuntui silloin maailman tärkeimmältä myyntiargumentilta, vaan nyt tätä kirjoittaessani en muista edes palvelun nimeä! Olin niin täysillä tässä maailmassa mukana, että ajattelinkin jo teknisesti, mutta kuitenkin kaiken oppimani yritin parhaani mukaan kääntää myyntitiskillä normaalille puhekielelle. Minua ärsytti suunnattomasti eräs nuori mieskollega, joka brassaili hienoilla termeillä ja lyhenteillä. Itseriittoisaa, omahyväistä liirum-laarumia ja sillä hän sai asiakkaat puhuttua pyörryksiin ja sitä kautta ostamaan. Sitten kun asiakas pääsi kotiin ostamiensa laitteiden kanssa, hän soitti ja kyseli apua asennukseen ja laitteen käyttöönottoon. Ja kuten edellisessä postauksessa mainitsin, sitä apua ei saanut antaa. Piti vain myydä!

Tämä sai aikaan sen, että läksin taas aktiivisesti hakemaan jotain uutta. Ja sen uuden arvelin löytyvän parhaiten jostain koulutusyhtiöstä. Ajattelin, että vahvuuksiani tuntuvat olevan tietotekniikkaan liittyvä neuvontatyö ja esiintyminen. Olin jo aikaa sitten huomannut, että viihdyn yleisön edessä. Sonera -vuosinani jouduin vetämään monenlaista asiakastilaisuutta ja ne olivat jääneet mieleeni erityisen mukavina hetkinä. Kuin sattumalta (jälleen kerran) lehdessä oli ilmoitus avoimesta työpaikasta, jossa haettiin kuopiolaiseen koulutusyhtiöön OmaOpettajia. Taaskaan ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, mitä haettava toimi pitää sisällään, mutta pienen tutkailun jälkeen laitoin taas hakemuksen menemään ja toivoin parasta :-) Ja ennenkaikkea - luotin itseeni!

...ne jotka ei, ne ryhtyy opettamaan


Kyseessä oli Tietovirta OY:n avoin työpaikka ja eikö vain sieltä tullutkin puhelinsoitto, jossa minua pydettiin haastatteluun. Sen haastattelun muistan ikuisesti ja niin varmaan muistaa Ekikin. Läksimme jostain syystä molemmat yhdellä autolla Kuopioon ja arvelin haastattelussa menevän maksimissaan puoli tuntia. Paikka oli Itkonniemellä ja Eki tuumasi, että hän käy Venäläisen moottoriliikkeessä sillä aikaa kun minä olen siinä naapurikiinteistössä haastateltavana. Ja minä menen haastateltavaksi, täynnä pelonsekaista jännitystä siitä, mihinkähän lienen nyt päätäni laittamassa. Muita haastateltavia ei jonossa näkynyt, joten arvelin asian hoituvan nopeasti. Sain kutsun neuvotteluhuoneeseen ja siinä sitä sitten istuttiin pöydän ääressä vartti ja toinenkin. En uskaltanut vilkaista kelloa, kun tiesin sen vaikuttavan hätäilyltä. Meni kolmas vartti ja neljäskin, haastattelu vain jatkui. Lopulta, kahden tunnin päästä, asia oli valmis. Löimme kättä päälle ja työpaikka oli minun. Sitten ulos katsomaan Ekiä, miten pahalla päällä hän on odottelusta....
Mutta huoli oli turha; kun kerroin saaneeni työpaikan, hän tapansa mukaan halasi minua ja oli onnellinen puolestani. Sanoi, että tuon uutisen kuullakseen hän olisi voinut odotella vielä toisetkin kaksi tuntia.

Siitä se lähti, OmaOpettajan ura ja elämääni autonratissa tuli rutkasti uusia paikkoja, hotellihuoneita, ajettuja kilometrejä ja asiakkuuksia.
Työni oli aluksi puhelinneuvontaa ja kokeiden ja tehtävien tarkistamista. Kyseessä oli yksityinen koulutusyritys, jonka kautta sai suorittaa TIEKE ry:n tuottamia Tietokoneen ajokortti-tutkintoja. Ja niitä tehtiin, ihan urakalla. Organisaatiossa työskenteli useita OmaOpettajia ja he olivat poikkeuksetta parhaita työkavereita, mitä minulla koskaan on ollut! Ihmisiä, jotka olivat sielullaan mukana tekemässä tätä työtä, jakamassa omaa osaamistaan suomalaisten suuryritysten henkilöstön osaamisen nostamiseksi. Unohtamatta tietenkään myyntiorganisaatiota, jossa oli aivan uskomattoman hyvä myyntimies.
Aika nopeasti sitten tuli eteen kysymys, että haluaisinko lähteä tienpäälle vetämään lähipäiviä? Opiskeluun liittyi ns. Johdantopäivä joita vain pari henkilöä kävi ympäri suomen vetämässä. Johdantoon sisältyi opiskelijoiden preppaus tulevaan opiskelukokonaisuuteen opiskeluaineiston avulla. Tämä tarkoitti raskaiden mappien roudaamista konttorilta opiskelijoille, luentopäivän pitämistä ja tietojen keräämistä OmaOpettajaa varten. Mikäs siinä, minä vastasin. Ja niin sitä sitten mentiin...

Ensimmäinen kokemukseni opettajan työstä
Ensin minulle tarjottiin mahdollisuutta lähteä mukaan kokeneemman vetäjän Johdannolle ja minä otin mahdollisuuden vastaan, tottakai! Paikka oli Porvoossa ja sinne sitä sitten ajeltiin. Kuuntelin ja katselin, yritin ymmärtää kokonaisuutta. Olin mukana OmaOpettajan roolissa ja olin myös vastuussa ryhmän opintojen etenemisestä. Jotain juttelinkin, kun vetäjä antoi siihen tilaisuuden.
Kun päivä oli päättynyt, tämä kokenut vetäjä haukkui minut siinä rakennuksen rappusilla täysin lyttyyn! Olin kuulemma pilannut hänen päivänsä kommenteillani ja hän kertoi, ettei minusta ole tällaisen työn tekijäksi.Olin aivan puulla päähän lyöty...en kuolemaksenikaan tajunnut, mistä hän puhui. Enhän ollut sanonut koko päivän aikana juuri mitään ja sekin vähä mitä sanoin, tuli vain silloin kun hän antoi luvan. Keskityin niin siihen, että saan kuvan päivän rakenteesta että en todellakaan ollut äänessä yhtään enempää kuin oli tarpeellista. Mutta niin vain kävi! Hän oli minulle vihainen ja minä onneton en ymmärtänyt syytä lainkaan. Olin ihan ymmällä. Enkä vielä tänäkään päivänä ole ymmärtänyt sitä syytä. Tiesiköhän hän jotain sellaista mitä minä en tiennyt, kenties? Mutta niin vain uskaltauduin tästä kokemuksesta huolimatta lähtemään ihan omille keikoille.

Ensimmäinen itsenäinen keikka oli Turussa, ei yhtään sen kauempana :-) Jännitti ihan hirveästi. Vaan iltapäivällä fiilis oli jo sellainen, että tätä haluan lisää. Ja kun kerran halusin, sitä myös sain. Johdantopäivä toisensa perään tuli minun vedettäväkseni ja tämä kokeneempi vetäjä, joka ei kenties pitänyt puhetyylistäni tai kenties savolaisesta aksentista siinä, sai väistyä. Lopulta meitä oli vain kaksi jotka teimme tätä reissutyötä täyspäiväisesti. Minä ja Kanervan Jari. Teemme Jarin kanssa yhteistyötä edelleen. Meillä molemmilla on nyt oma tietotekniikka-alan yritys, jonka perusta on luotu juuri noina vuosina. Loimme myös vuosi sitten yhteisen brandin itsellemme tätä samaista koulutustyötä varten (OfficeOsaajat) ja se mahdollistaa meille molemmille tehokaamman markkinointiyhteistyön tiukassa kilpailutilanteessa isoja koulutuslaitoksia vastaan.

Pasilan TV-torni maamerkkinä 


Jari oli tutorini kaikessa, mikä liittyi uuden työn omaksumiseen. Hän oli tehnyt samaa työtä pitempään ja tiesi mistä puhui. Ja halusi auttaa minua menestymään. Samoin menestymistäni halusi myös yhtiön myyntijohtaja, Välijärven Jarkki. Mitä paremmin onnistuisin työssäni, sen paremmat mahdollisuudet hänellä oli tehdä uutta kauppaa. Olimme, näin jälkeenpäin ajatellen, melkoinen tiimi. Jarkki ajoi edellä suomea ristiin rastiin ja teki kauppaa, minä ja Jari tultiin perässä ja vedettiin johdannot. Ja OmaOpettajat saivat näin ryhmiä työstettäväkseen ja eteenpäin potkittaviksi.
Pääsääntöisesti kaupat kolahtelivat pääkaupunkiseudulle. Tämän selittänee sekä asukastiheys että kohderyhmä, joka oli suuryritykset. Yhtiöllä oli vuokrattuna Helsingistä kerrostalokaksio meitä kulkevaisia varten ja tästä Niemenmäen kämpästä tulikin vuosiksi toinen kotini.
Edellisessä postauksessa kerroin tunteesta, mikä seurasi ensimmäistä itsenäistä Helsingin -keikkaani. Nyt oli sitten luvassa se toinen! Edelliset kauhukokemukset mielessäni kerroin Jarille, että en minä osaa Helsingissä ajaa, eksyn varmasti. Jari otti kynän ja paperia ja alkoi rauhallisesti piirtää minulle karttaa, jonka avulla osaisin sinne Niemenmäen kämpälle. Reitti kulki kehä kolmosta länteen aina Tampereen väylän kohdalle, josta piti sitten osata lähteä keskustaa kohti. Ohjeessa oli, että kun tulet rampilta, ota vasen kaista, muuten joudut Maunulaan tai jonnekin...sitten katse etuvasemmalle, kunnes näet korkean tornin, missä vilkkuu valoja. Se on Pasilan TV-torni. Siitä risteyksestä oikealle jne...tarkat ohjeet ihan perille saakka. Kiitos Jari! Ilman niitä ohjeita olisi varmasti ollut paljon vaikeampaa hahmottaa, mikä risteys vie mihinkin. Ja eksymisiä olisi tapahtunut paljon useammin.

Alkuun tein niin, että kun olin Niemenmäen kämpässä yötä, menin taksilla määränpäähäni. Näin pystyin hahmottamaan kuvaa Helsingistä kaupunkina ja opin pikkuhiljaa reittejä, joita taksikuskit käyttivät. Sitten ilta-aikaan kun liikenteessä oli jo hiljaisempaa, otin auton ja yritin ajaa saman reitin uudelleen omin päin. Useimmiten onnistuinkin. Huomasin, että Helsingin keskusta on halkaistu itä-länsi suunnassa Mannerheimitiellä ja pohjoisempana tilanjakajana toimivat kehä ykkönen ja kehä kolmonen. Pohjois-etelä suunnassa Helsinkiä halkovat pääväylät; Turku, Tampere, Tuusula, Lahti ja Porvoonväylä. Sen oivalluksen jälkeen olikin helppo asemoida itsensä aina johonkin lohkoon ja jos eksyminen tapahtui, niin jostain näistä pääväylistä sai aina uuden mahdollisuuden lähestyä kohdetta.

Keltaisten liikennevalojen sanoma
Muistaako kukaan sitä kuolemaan johtanutta ekaluokkalaisen pikkutytön yliajoa Helsingissä? Vuosi lienee ollut 2002 tai 2003. Kyseessä oli kiireinen BMW-kuski, joka Huopalahdentiellä kiihdytti huomatessaan  suojatietä lähestyessään keltaiset valot. Huopalahdentie on leveä, monikaistainen katu ja siihen yhtyy Turun väylä, eli liikennettä on todella paljon. Muu liikenne oli jo pysähtynyt vasemmalla puolen valoihin kun tämä BMW-kuski vain kiihdyttää ja  törmää sitten koulusta palaavaan ekaluokkalaiseen pikkutyttöön suojatiellä. Bemarikuskin valot olivat siinä vaiheessa tietenkin jo punaiset.
Satuin olemaan paikalla jalankulkijana ja näin tämän kaiken.
En vieläkään pysty ajamaan tapahtumapaikan ohi niin, etten muistaisi tapahtunutta. Sitä hässäkkää, mikä siitä syntyi, ambulanssin ujeltavaa ääntä ja ihmisten hätääntyneitä ääniä. Sitä kynttilämerta, joka oli risteyksessä viikkotolkulla tapahtuman jälkeen. Ja joka kerta kun edes harkitsen painavani kaasua keltaisen valon osuessa kohdalle, muistan tämän ja painan jarrua. Ja toivon, että kaikki muutkin tekisivät niin!

Tietovirran aika on urani kannalta ehkä kaikkein merkityksellisin vaihe elämässäni...niinpä sitä ei saakaan ihan yhdessä postauksessa avattua. Luvassa on vielä ainakin julkkiselämää ja hotellikuolemaa. Ja uuden asian opiskelua ja esimiesvastuun ottamista. Mutta näistä lisää taas seuraavalla kerralla.

sunnuntai 4. joulukuuta 2011

LUKU 3 Keltanokka pääsee kokeilemaan myyntitaitojaan

Hain siis uskaliaasti lehdessä avoinna ollutta työpaikkaa, jossa eräs Soneran brändin alla liiketointaansa harjoittava yhtiö haki myyntineuvottelijoita ratkaisukeskeiseen puhelinjärjestelmien myyntiin. Ilmoituksessa haettiin kahta myyjää, joista toisella tulisi olla kokemusta myyntityöstä, toinen saisi olla aloittelija.
Tein jälleen hyvän työhakemuksen, joka ansiosta erotuin joukosta. En enää muista sen hakemuksen sisältöä enkä asetteluakaan tarkemmin, mutta haastattelija mainitsi erikseen haastattelussa, että hakemukseni oli hyvä. Muutaman päivän päästä sain puhelinsoiton, että olin tullut valituksi tähän keltanokka-myyjän paikkaan.

Riemuni oli rajaton! Ei sillä, että siinä nykyisessäkään työssä olisi sen kummempaa vikaa ollut, mutta edelleen sisälläni paloi vahvasti ajatus siitä, että haluan hyödyntää tietotekniikka-taitojani. Käymäni tietokonekurssin jälkeen olin innostunut aiheesta todella ja itse-opiskelin tietokoneenkäyttöä jatkuvasti. Kyselin osaavilta ja opin nopeasti. Olin mielestäni jo melkoinen mestari :-) Ja nyt sitten pääsin paikkaan, jossa tietokoneella olisi keskeinen rooli asiakashallinnassa ja myynnin raportoinnissa. Ja talo täynnä tietotekniikan ammattilaisia!

Liikennekulttuurishokkihoitoa
Myyntiartikkelina minulla oli puhelinjärjestelmät ts. digitaaliset puhelinkeskukset. Arvatkaa vain, tiesinkö tai ymmärsinkö niistä mitään? Mutta ensimetreillä tietysti alokkaalle järjestettiin koulutusta laitteiden tekniikkaan ja se koulutus oli - missäs muualla kuin Helsingissä! Siinä sitä oli maalaistytölle kokemusta kerrakseen. En ollut ikinä ajanut itse autoa pääkaupungissamme ja heti kehä kolmosen jälkeen alkoivat kämmenet hiota ja tuli sellainen tunne, että tästä ei kyllä hengissä selvitä. Vakuuttelin itselleni, että olen opetellut reitin ennakkoon kartalta ja tiedän kyllä minne olen menossa.

Kun tulin Hämeenkadun ja Sturenkadun risteykseen, minut yllätti ajettavien kaistojen monilukuisuus. Se kaista jolla ajoin, ei sallinutkaan kääntymistä oikealle ja niinpä siitä kohtaa piti ajaa suoraan. Siinä sitä oltiin. En ollut ehtinyt kunnolla koko kaupunkiin niin heti tuli eksyminen. Jotenkin ajauduin muun liikenteen mukana ihan ydinkeskustaan ja lopulta ajoin Mannerheimintietä edestakaisin ja yritin epätoivoisesti tähytä jäähallia, joka piiloutui varmasti ihan tahallaan minulta. Olin saanut ohjeen, että jos tulet Mannerheimintieltä päin, käänny jäähallin kulmalta oikealle.
Pelkäsin suuresti raitiovaunuja, joita näytti hyökkäävän päälleni ihan joka kadun kulmasta. Liikennevalot vaihtuivat tiuhaan tahtiin kun yritin tähytä kadunnimiä leveän Mannerheimintien kahta puolta. Ambulanssikin ujelsi takanani; tiesin, että pitäisi väistää vaan en uskaltanut tehdä mitään kun toisella puolella oli jono takseja ja linja-autoja ja toisella puolella raitiovaunukiskot. Ja helsinkiläisten käsitys viidenkympin ajonopeudesta oli ihan jotain muuta kuin omani. Välillä silmieni edessä oli Eduskuntatalo, välillä Sokos ja Stockmann. Tein U-käännöksiä varmaan ihan älyttömissä paikoissa ja olin ihan niinkuin maalainen suurkaupungissa konsanaan. Minulla oli yhteyshenkilön puhelinnumero muistissa ja kun näytti siltä, että en kertakaikkiaan löydä perille, soitin hänelle ja hän opasti minut sitten kärsivällisesti puhelimessa puhuen ihan pihaan asti Vallilaan Soneran toimitiloihin.

Sydän hakkasi kahtasataa ja verenpaine oli varmaan huippulukemissa. Kuitenkin perille päästyäni minulle tuli yks kaks sellainen tunne, että tänne minä tulen vielä monta kertaa uudestaan. Katselin eteeni avautuvaa näkymää siinä parkissa ollessani ja yritin löytää siitä jotain ystävällistä; jotain joka toivottaisi minut tervetulleeksi. Soneran liput liehuivat kiinteistön pihamaalla ja Sturenkadun vilinä vangitsi katseeni. Jostain leijui vastapaahdetun kahvin ja ruisleivän happaman raskin tuoksu. Siinä hetkessä oli jotain taikaa; jotain joka vakuutti minulle, että olen oikealla tiellä ja että pärjään kyllä kun vain teen töitä nöyrästi.  Ja kuinka paikkansa pitävä tuo tunne onkaan ollut! Tänä päivänä Helsinki on minulle erittäin tuttu kaupunki ja osaan liikkua siellä sujuvasti niin omalla autolla kuin julkisillakin kulkuneuvoilla.

Myyntityö alkaa
Laitteistokoulutuksen ansiosta pääsin jyvälle myytävien tuotteiden sielunelämään ja tapani mukaan innostuin niistä suuresti. Opettelin ISDN-liittymien ominaisuudet ja puhelinkeskusten toiminnan. Luin ja pänttäsin. Ja viimein tuli aika, että pääsin myyntijohtajan kanssa asiakaskäynneille. Sain hyvää oppia henkilökohtaisesta myyntityöstä ja seurasin suurella mielenkiinnolla tehtävien kauppojen eri vaiheita. Vaan nytpä olivatkin sitten kaikki palikat työnantajan näkökulmasta koossa; ei muuta kuin keltanokka kokeilemaan omia siipiä. Sain oman asiakasrekisterin ja valmiita liidejä, siitä vain puhelin käteen ja kauppaa hieromaan.

Samaan aikaan yksityiselämässäni meni perusasiat uusjakoon. Tuli avioero. Muistan kun tulin toimistolle Kotkankalliolle kahden muun kollegan tykö ja ilmoitin heille, että olen nyt sitten eronnut miehestäni. Ja otin asiakasrekisterin eteeni ja aloin soitella taas uutta kauppaa. Kaksi viikkoa meni kuin unessa; en nukkunut, en pystynyt syömään mitään, sydän hakkasi jatkuvasti varmaan kahtasataa, mutta minä vain jatkoin työntekoa. Ajoin maakuntaa ristiin rastiin ja jälkeenpäin ei voi kuin ihmetellä sitä voimaa ja vahvuutta, mikä minusta tuona aikana löytyi. En muista ajasta tienpäällä ja asiakkaissa juuri mitään, mutta vahinkoja ei ihme kyllä sattunut sen enempää liikenteessä kuin asiakassuhteissakaan.

Uusi elämä alkaa
Sain yksityisasiani järjestykseen yllättävänkin nopeasti ja siinä kohtaa tulivat avuksi ne ruskeat silmät sieltä Nilsiän S-marketilta. Olimme Ekin kanssa pitäneet yhteyttä jo jonkin aikaa ja hän oli tehnyt omassa suhteessaan saman ratkaisun kuin minä omassani. Hänkin oli eronnut. Niinpä sitten päätimme ottaa vähät tavaramme ja viedä ne saman katon alle. Asuimme aluksi Nilsiässä erään omakotitalon yläkerrassa ja  sieltä käsin löysimme sitten seuraavan kotimme Riistaveden Pelonniemellä. Huolimatta sen hetkisten olosuhteiden mieltä kuohuttavasta luonteesta, Eki kannusti minua koko sydämestään menestymään ja menemään eteenpäin alkavalla urallani. Ja se kannustus on jatkunut koko yhteisen elomme ajan. Se on ehdottomasti yksi vahvimpia asioita, minkä vuoksi tänään voin oikeasti sanoa olevani tietotekniikan ammattilainen.

Nyt kun oli laitettu uuteen uskoon sekä työpaikka että oma elämä, piti kaaoksen keskelle löytää jostain jotain, mikä antaisi uskoa tulevaisuuteen. Sitä tulikin kuin tilauksesta. Olin tehnyt tarjouksen eräälle suurelle yhdistykselle puhelinjärjestelmistä ja se meni läpi! Se hyväksyttiin semmoisenaan! Minä, keltanokka tein sen :-) Sain suuren kaupan, josta riitti ihmeteltävää niin kokeneemmalle kollegalle kuin myyntijohtajallekin. Tämän kaupan tiimoilta ajelin sitten taas ympäri maakuntaa laitteistojen asennuksen ja käyttöönottokoulutuksen tiimoilta. Itse en sentään asentanut niitä, mutta seurasin vierestä erittäin suurella mielenkiinnolla sitäkin työtä ja opin monta asiaa teleliikennetekniikasta. Minun roolini oli sitten opastaa käyttäjiä käyttämään näitä uusia laitteita. Tässä kohtaa tuli monesti sellainen fiilis, että myös käyttöönottokoulutuksen hoitaminen tuntui minulle helpolta ja luontevalta osalta. Pidin siitä tunteesta, kun näin miten uudet asiat omaksutaan kertomani perusteella.

Skodahan se
Tältä ajalta jäi mieleeni taas yksi mukava tapaus. Olin ostanut muutama kuukausi sitten tuliterän Skoda Octavian, jolla  sitten ajelin näitä maakunnissa tehtäviä ajoja. Se oli varmaan ihan ensimmäisiä näitä uuden mallin Skoda-autoja, niitä ei vielä hyvin monella ollut. Tulin jollekin pikku kirkonkylälle, kurvasin paikallisen pankin eteen ja siinä on keskenään tarinoimassa muutama paikallinen asukki, miehiä kaikki. Päät kääntyy jokaisella kun ajan pihaan ja kun nousen autosta, kuulen heidän sanovan: "Skoda se on, on se... ja nainen ratissa" :-). Minä toivottelin heille siinä hyvät päivät ja eikö yksi miehistä rohkene tulla lähemmäksi: "Suapko sitä kahtoo, onko se Skoda"? kyselee. Ja minä sanoin, että "Skodahan se". Ja ihmettely päättyi siihen, että minä käytin heitä koeajamassa sitä minun uutta autoani. Yksi heistä tuumasi, että: "uskottava se on, kun se ihan takalasissa lukee, autohan tämä on". Takalasin mainos nimittäin julisti koko kansalle että kyseessä on ajoneuvo joka luokitellaan autoksi: SKODA-AUTO. Skoda Octavia onkin ollut ajoneuvoni merkki ja malli koko urani ajan, jotenkin siitä on tullut osa minua enkä osaa siitä luopua. Tänä päivänä niitä näkee jo todella paljon liikenteessä, mutta mukava on muistella niitä aikoja, kun se oli vielä harvinaisuus.

ISDN-maailmasta GSM-maailmaan
ISDN-pohjaiset puhelinjärjestelmät tulivat siis tutuiksi ja samalla opiskelin itsekseni koko ajan lisää asioita teleliikennetekniikasta. Seuraava mielenkiintoinen maailma löytyikin matkapuhelinten liittymien ja laitteiden myynnistä. Ja tietoliikenteen parista ylipäätään. Minulle hahmoittui vähitellen kokonaisuus, jolla tämän yhteiskunnan sähköistä viestintää hoidettiin. Ja se kiehtoi minua valtavasti. Siihen liittyivät niin tietokoneet kuin matkapuhelimetkin, niiden väliset yhteydet ja niiden tarkoituksenmukainen hallinta.
Siihen aikaan matkapuhelimet yleistyivät todenteolla. Kuka muistaa vielä hittituotteen Nokia 3210? Niitä myytiin kuin näkkileipää. Niille oli kauniita vaihtokuoria ja niitäkin myytiin kuin häkää. Tai bisnespuhelimena Nokia 6150. Sen parempaa työjuhtaa ei siihen aikaan ollut olemassakaan. NMT-kauppa hiipui ja GSM verkko vei markkinat. Verkkoja oli itseasiassa siihen aikaan kaksi, 900 ja 1800. Ja uusimmat kännykät osasivat käyttää kumpaakin. Oli se hienoa.
Sitten tuli UMTS! Aluksi se oli kuin haamu; kaikki siitä puhuivat mutta kukaan ei ollut nähnyt. Miettikääs...kännykään voisi sitä kautta saada kaistaa vaikka videoille tai sillä voisi maksaa laskuja pankkiohjelmalla. Joku tiesi kertoa, että kamerakin on sisäänrakennettuna kännykkään ja otetut kuvat voisi lähettää sähköpostilla katsottavaksi kaverille. Voi sitä odotusta...monta mallia ehdittiin mydä UMTS-valmiudella, ennenkuin 3Gee sitten oikeasti oli totta. Itseasiassa oma urani oli jo ohi tuossa hektisessä kännykkäkultturissa, ennenkuin UMTS-haaveet oikeasti toteutuivat.

Tietokonekulttuuri vie voiton
Samalla kun myin Sonera-urani aikana matkapuhelimia, myin tietysti myös tietokonepaketteja. Niitäkin kun kyseisessä liikeyrityksessä oli kaupan. Minun vastuullani oli yritysmyynti ja tähtäsin työssäni kokonaisratkaisuun, jossa kartoitin tarpeet niin teleliikenteen kuin puhelin- ja tietokonelaitteistojenkin osalta. Tässä kohtaa viiimeistään tuli opeteltua tietokonelaitteiston osien nimet ja lyhenteet niin, että osaan ne takuuvarmasti vieläkin. Ja jostain kumman syystä sotkeennuin myös tietokoneiden asennushommiin ja tein myös jonkin verran ohjelmistokorjauksia. Syynä lienee ollut kyltymätön mielenkiintoni näitä laitteita kohtaan ja kun tilaisuus asennus/korjaushommiin on tarjoutunut, niin en ole siitä kieltäytynytkään.

Tässä samassa vaiheessa huomasin, että vietän yhä enemmän aikaa puhelimessa neuvoen asiakkaille myymieni laitteiden käyttöä. Asiakaskuntani oli laaja ja varsinkin tietokoneiden käyttöön tuli runsaasti kysymyksiä. Sain puhelinneuvonnasta nuhteita työnantajaltani; hän sanoi, että:

"keskity sinä tyttö vain myymään niitä vehkeitä, ne on kuule ihan toiset tahot, jotka sitten neuvovat käytössä. Tämä on myymälä eikä koulutuskeskus!"

Tämä kommentti sapetti minua ihan jonkin verran. Oma työmoraalini sanoi, että jos kerran olen laitteiston myynyt niin haluan kantaa siitä tekemästäni kaupasta myös vastuun. Ja vastuuseen mielestäni kuului se, että asiakas osaa hyödyntää laitteistosta niitä juuri ominaisuuksia, millä olen sen hänelle myynyt.  Ja siitä se ajatus sitten lähti. Jollen minä kerran täällä saa neuvoa käyttäjiä tietokoneen käytössä, niin missäs sitten saan? Ja ei muuta kuin aktiivinen etsintä päälle ja miettimään ketkä sitä koulutusta tällä seudulla järjestävät ja millainen osaaminen pitää olla, että sinne pääsee töihin.

Tästä sitten lisää taas ensikerralla :-)




torstai 1. joulukuuta 2011

Luku 2 Myyntineuvottelua ja itsensä myymistä

Kaksi päivää taisin jaksaa ulista elämäni surkeutta sängynpohjalla, sitten katseeni osui makuuhuoneen kirjoituspöydällä sijaitsevaan tietokoneeseen. Vast´ ikään hankittuun mustaan Mikro Mikkoon. Nousin ylös ja määrätietoisesti astelin koneen ääreen. Avasin Word-tekstinkäsittelyohjelman ( versio lienee ollut 6.0 tai jotain) ja aloin töihin.

Tein kolmeen osaan taitettavan esitteen, kaksipuoleisen, ja kirjoitin siihen elämäni ensimmäisen avoimen työhakemuksen. Savon murre oli siihen aikaan "in", vastikään oli ilmestynyt Aku Ankka savonkielisenä ja meidän siilinjärveläisten oma paikallislehtikin räväytti sen kunniaksi ja julkaisi oman Uutis Vieterj-versionsa savoksi. Tätä buumia minäkin sitten hyödynsin ja tein tuon hakemukseni reilusti savon murteella.  Siihen unohtuivat murheet. Tajusin, että elämässä on paljon muutakin kuin yksi työpaikka Kuopion torin laidalla.

Lähetin tämän savonkielisen hakemuksen 11 eri kuopiolaiseen firmaan. Puhelinluetteloa selasin ja etsin sieltä potentiaalisia nimiä ja osoitteita. Sain 5 tai 6 soittoa heti samana päivänä kun posti oli kirjeet tuonut ja kahteen paikkaan sovin haastettelun. Toisessa niistä olin sitten vuoden päivät töissä ennenkuin tein seuraavan ammatillisen siirtoni.
Lue savonkielinen hakemus tästä


Ja oliko herralla bonuskorttia?
Kyseinen työ, jonka tällä avoimella hakemuksellani sain, oli tavoitteiden mukaisesti myyntiä ja myynninedistämistä. Mieleeni jäi Osuuskauppa PeeÄssän henkilöstöpäällikön iloinen nauru, kun hän luettuaan hakemuksen soitti minulle ja sanoi ensi töikseen puhelimeen:  "Enja Rissanen, sinä olet juuri myynyt itsesi meille! Milloin voit aloittaa?" Vastasin siihen, että "joko huomenna" ja niin sovimme haastattelusta ja sitä tietä työn aloittamisesta.

Työhön kuului S-etukorttien myynti ja sitä tehtiin pääasiassa myymälöissä erillisinä bonus-päivinä. Ajoin maakuntaa ristiin rastiin ja kyselin asiakkailta, että joko heillä mahdollisesti olisi S-etukortti käytössä? Ja jollei ollut, niin nyt sen sitten voisi kätevästi tästä tilata. Tältä ajalta on peräisin hyvä pohjois-savolaisen maakunnan tuntemus, tuskin lie montakaan kolkkaa missä en olisi käynyt. Ja myös käsitys siitä, mitä on olla autonratissa niin aamuvarhain kuin iltapimeässäkin...

Eräänä iltana minulla oli sovittu puheenvuoro Outokummussa, paikallisessa hotelli-ravintolassa pidettävässä Asiakasomistaja -tilaisuudessa. En muista, miksi juuri minun piti sinne mennä, markkinointipäällikkö usein hoiti nämä tilaisuudet, mutta nyt vain oli niin, että ajelin Outokumpuun. Katselin karttaa ja osasin perille. Pidin puheenvuoroni ja kun tuli poislähdön aika, huomasin, että käyntini ei ollutkaan miellyttänyt ihan kaikkia. Autostani oli oikean puolen sivulasi rikottu tuusannuuskaksi, konepellillä oli reipas putken iskun jälki ja tuulilasi oli myös saanut osansa jostain metalliputkesta.Ei siinä muu auttanut kuin kutsua virkavalta paikalle. Yhdessä poliisisedän kanssa teippailimme sivuikkunan niin, että pystyin ylipäätään ajamaan autolla. Tekijästä ei ollut mitään tietoa ja ei ole ollut vielä tähän päivään saakka. Eli tappiot jäivät vakuutusyhtiön huoleksi.

Toinen muisto tältä ajalta liittyy siihen, että työni puolesta jouduin kyllä vaikka minkälaisiin tilanteisiin. Ehkä yksi parhaista oli asiakasomistaja-ilta, jossa ensin pelattiin ulkokentällä lentopalloa ja sitten istuttiin nuotiolla ja paistettiin makkaraa. Kesäinen kaunis ilta, mikäpäs siinä. Ja siitä vielä maksettiin!

Parasta antia elämälleni oli kuitenkin se, että tapasin Nilsiän S-marketissa marketpäällikön, jolla oli ihan tolkuttoman ruskeat silmät! Niistä lisää tuonnepana, liittyvät tähän ammatilliseen uraan niin vahvasti, että niitä ei voi ohittaa :-)

Seurailin jatkuvasti lehtiä ja etsin tietoisesti sellaista työpaikka, jossa pääsisin näyttämään ja käyttämään tietoteknistä osaamistani. Tekniikka on aina kiehtonut minua ja halusin tehdä jotain hyödyllistä niillä taidoilla, mitkä tietokonekurssista oli syntyneet. Sitten se löytyi, eräänä päivänä...Sonera haki myyntineuvottelijaa ratkaisukeskeiseen puhelinjärjestelmien myyntiin. En edes ymmärtänyt ilmoituksessa olevien sanojen merkitystä, mutta se ei tahtia haitannut. Uskoin itseeni, tein hakemuksen ja pääsin haastatteluun. Hain tukea siltä ruskeasilmäiseltä marketpäälliköltä ja hän suorastaan usutti minua menemään siihen haastatteluun ja ottamaan sen paikan. Se mitä sitten tapahtui, jääköön taas seuraavaan postaukseen :-)