Luku 10 Hotellikuolemaa

Nähdä hotelli ja kuolla...
Edellisessä luvussa kerroin parista hotellista, joihin nyt ei niin kamala ikävä ole takaisin. Mutta toinen ääripää löytynee sitten Alahärmästä, sielläkin tuli jokunen kerta yövyttyä. Minulla oli sovittu koulutuskeikka PowerParkissa ja koska kyseessä on yritys, joka vuokraa myös hotellihuoneita oli selvää, että majapaikkaa ei tarvitse muualta etsiä.
Menin edellisenä iltana tapani mukaan paikanpäälle ja respasta kyselemään hotellihuonetta. Virkailija etsii, etsii  ja kysyy nimeäni uudelleen, etsii taas, eikä löydä varausta mistään. En ollut itse tehnyt varausta hotelliin vaan koulutusta hallinnoiva yhteyshenkilö oli sen sanojensa mukaan varannut. Sitten soittelemaan yhteyshenkilölle ja hän toteaa unohtaneensa varauksen tekemisen. Katse varauskirjaan ja toteamus, että täyttä on, ei mahdu! Mitäs sitten??? Virkailija pahoittelee tilannetta kovasti ja kysyy, että mahtaisinko pahastua, jos hän majoittaisi minut mökkiin? Vähän matkan päässä heillä on leirintä-alue ja niistä mökeistä joku olisi vapaana. No, kaikenlaisiin majoituksiin jo tottuneena lupasin pärjätä. Varmistin kuitenkin, että pääsenkö suihkuun... juu, mökeissä on suihkut ja WC:t itsessään.
Läksin kartan avulla suunnistamaan kohti mökkiä ja täytyy kyllä sanoa, että en ihan sellaisessa mökissä ole äskettäin aikaani viettänyt. Täyttä kelohonkaa joka puolella, neliöitä varmaan yli 200, kerroksia 2, makuuhuoneita 6, vessoja 3, valtava tupakeittiö ja tämän kaiken keskellä minä matkalaukkuineni ihmettelen, että tämmöiseen paikkaan se nyt sitten viskasi. Ja kun se hotellivirakailija oli oikeasti pahoillaan siitä, että ei saanut minua mahtumaan sinne varsinaisen hotellin puolelle. Just ja just pärjäilin siinä kelohonkalukaalissa sen yhden yön :-)
Seuraavalla keikalla sitten pääsin tutustumaan varsinaiseen hotelliinkin ja ei kyllä ollut valittamista niissäkään olosuhteissa. Kelohonkaa ylt´ympäriinsä ja kohtuullisen kalliilla maulla varusteltuja sisustusratkaisuja. Alakerran ravintolassa pianisti soitteli hillittyä taustamusiikkia koko illan ruokailijoiden iloksi, seinät olivat täynnä tyylikkäitä maalauksia ja ruoka oli hyvää, -tottakai!
Varsinainen koulutustila sijaitsi Mika Salo Circuit-hallin yläkerrassa ja seinät olivat käytännössä jotakin äänieristettyä lasia. Sieltä oli siis esteetön näkymä mikroautoradalle, jossa näytti olevan vilskettä koko sen ajan, mitä olin töissä. Puitteet olivat hienot ja palvelu pelasi! Tämä oli kohdallani niitä kokemuksia, jotka eivät varmaankaan toistu. Once in the lifetime tai jotain sellaista.

Olla hotellissa ja kuolla...
Mutta palataanpa ajassa vähän taaksepäin. Tietovirta teki jossain vaiheessa koulutussopimuksen Isku Oy:n kanssa. Ja samaan aikaan pyörivät koulutukset myös Fazerilla. Ja näiden yhtiöiden silloiset koulutuspaikat olivat Lahdessa, toinen valtava huonekalutehdashalli Mukkulassa ja toinen ruisleipäraskin tuoksuinen leipomo Kärpäsessä, lähellä mäkihyppytorneja. Tämä tiesi tiivistä koulutusrupeamaa samalla seudulla. Majapaikakseni muodostui Lahden Seurahuone, perinteikäs Sokos-hotelli. Keskimääräisesti laskettuna olen kymmenen vuoden aikana yöpynyt hotelleissa n. 1000 kertaa ja sinne päästäkseni olen ajanut n. 400 000 kilometriä.  Näistä tuhannesta yöpymisestä olen ollut Lahden Seurahuoneella laskujeni mukaan ehkä 100 kertaa. Käytännössä asuin siellä yhden vuoden elämästäni. Saatte arvata, että Suomen Chicago tuli tutuksi. Vesijärvi ympäristöineen. Kaupungin laidalla oleva vesipuisto vesiurkuineen tuli tutkittua moneen kertaan. Ja satamanseutu käveltyä. Ja Trio-kauppakeskus käveltyä läpi suunnasta jos toisestakin. Jos Helsinki on minulle tuttu paikka niin en kyllä Lahteenkaan eksy.
Lahden Seurahuoneen parkkipaikalle oli siihen aikaan mielenkiintoista ajaa. Aleksanterinkadulta (vilkas pääkatu) sai kääntyä oikealle erittäin ahtaaseen porttikongiin ja pujotella katutasossa olevalle parkkialueelle hotellin taakse. Vaan jos siitä ei parkkitilaa löytynyt, niin matka jatkui useampi kerroksiseen parkkihalliin, jonne johti sellainen spiraalin muotoinen, todella kapea ramppi. Joka kerran kun ajoin tätä ramppia ylös pimeällä, tuli mieleeni kohtaus jostain kauhuleffasta. Odotin vain, että mistä kohtaa  huomaan että takaa-ajajani saavuttaa minut ja luodit alkavat vinkua :-) No ei siellä todellisuudessa oravaa kummempaa vastaan tullut, mutta jotenkin se vain kammoksutti.

Tässä hotellissa olen kokenut elämäni toistaiseksi ainoan ahdistuskohtauksen eli hotellikuoleman Se tuli päälle kuin yleinen syyttäjä eräänä iltana kun taas istuin huoneessani ja yritin saada ajan jotenkin kulumaan. Tuntui oikeasti, että seinät kaatuvat päälle enkä pysty hengittämään. Otin avaimen ja puhelimen ja juoksin käytävään ( kengät laitoin jalkaani myös). Yritin soittaa Ekille, mutta en osannut soittaa, en löytänyt puhelimesta sellaista nappia, josta näppäinlukko olisi auennut. Itkin. Ajattelin kaikkia rakkaitani ja sitä, että miksi minä en saa olla heidän kanssaan. Miksi minun pitää olla täällä kaukana tyhjien seinien ympäröimänä? Ihmisiä tuli käytävällä vastaan ja varmaan he katsoivat ihmeissään mikä minulla oli, kun puolijuoksua etenin kohti hissiä itkien, puhelin toisessa ja hotellikortti toisessa kädessä. Pääsin hissiin, se oli tyhjä. Menin alakertaan ja suorinta tietä ulos. Siinä vaiheessa soi puhelin, Eki soitti. Helpotus oli suuri kun pääsin puhumaan hänen kanssaan. Yritin itkuni seasta selittää, että minulla on paha olo, mutta eihän Eki siitä mitään voinut tietää. Edellisen kerran kun olimme olleet yhteydessä kaikki oli ollut ihan ok. Hämmästyneenä hän yritti kysellä, onko jotain sattunut...ei ole, minua vain itkettää. No mikäs sitten??? En tiedä, on vain niin ahdistava olo, rinnasta puristaa ja en saa henkeä. Pikkuhiljaa puhumalla tilanne rauhoittui ja Eki sai houkuteltua minut takaisin hotellihuoneeseen, etten palellu sinne pihalle vähissä vaatteissa. Puhuimme vielä pitkään ja vasta sitten kun Eki oli vakuuttunut siitä, että pärjään yön yli huomiseen, hän suostui sulkemaan puhelimen.
Ahdistuskohtaus meni ohi ja ymmärsin itsekin, että tämä oli nyt se paljon puhuttu hotellikuolema. Eikä se todellakaan ollut mikään mukava olotila. Sen jälkeen vastaavaa ahdistusta ei ole ilmennyt mutta jostain syystä en mielelläni enää mene Lahden Seurahuoneelle. Jos tarvitsee Lahdessa yöpyä, niin otan mieluusti vaikka naapurista Ascot-hotellin.
Sinä vuonna sain Joulun alla postissa pienen paketin. Kuinkas ollakaan, Lahden Seurahuone muisti TOP -10 asiakkaitaan joululahjalla. Paketissa oli viinipullon avaamiseen tarkoitettu setti: -skruuvari, varakorkki ja kapsyyliveitsi. Siinä vaiheessa hymyilytti jo, olihan lahjan saantiin selkeät perusteet! Kaikki hotellivirkailijat tunsivat minut nimeltä ja tiesivät mitä teen työkseni. Lahja lämmitti kovasti ja olikohan heti seuraava reissu kun vein mennessäni heille savolaisen kalakukon viemisiksi.
Lahden projektitkin loppuivat aikanaan, eikä minulla ole sitä kaupunkia vastaan yhtään mitään. Mutta en myöskään ikinä unohda tätä kokemustani. Olisihan se voinut tulla ihan missä hotellissa vain, mutta kohdallani tämä perinteikäs Sokoshotelli sai olla sille asialle näyttämönä.