Edellinen luku käsitteli hotellikuolemaa ja koen sen merkitykselliseksi siksi, että tiedän nyt mitä tuo sana voi sisällään pitää. Kokemus kasvatti käsittelemään asiaa ja puhumaan aiheesta ja näin ennaltaehkäisemään uusia ahdistuskohtauksia.
Sana hotellikuolema kuvaa ahdistuksen aikaista henkistä olotilaa aika hyvin, vaikka vahva sana onkin. Minulla on myös muutama kokemus liittyen itse kuolemaan ja koska ne ovat kasvattaneet minua henkisesti myös paljon, ajattelin kertoa niistä teillekin, hyvät lukijani. Heikkohermoisimmat voivat siirtyä tässäkohtaa vaikkapa lööppilehtien pariin; koetut tapahtumat eivät välttämättä ole viihteeksi luokiteltavaa luettavaa.
Nyt kun ajattelen elämääni kokonaisuutena, niin tulee mieleen, että vierestä on viety ja aika usein. Ensin lähti kasvatti-isä, olin silloin kuusivuotias. Meni syöpään alle viisikymppisenä. Seuraava läheinen lähtijä olikin ex-mieheni sisar; syöpä hänelläkin ja lähtö tuli alle kolmekymppisenä. Tämä kuolemaan johtanut sairaus tuli minun nuoren aikuisen elämääni täysin yllättäen, enkä osannut käsitellä asiaa lainkaan. Eihän sen niin pitänyt mennä; vanhat ja sairaathan täältä lähtevät, eivät nuoret ja elinvoimaiset perheenäidit. Mutta niin vain kävi, valitusoikeutta ei ollut. Hetikohta sen perään lähti rakas kasvattiäitini, sydän petti pikkuista vaille kuusikymppisenä. Odotin tuolloin esikoistani ja suru oli suuri, kun hän ei saanut nähdä tulevaa pikkuista, vaikka sitä innolla odottikin. Olin tuolloin 24-vuotias. Ison vauva-mahan kanssa järjestin hautajaiset ja esikoisen synnyttyä elämä vain jatkui.
Nämä perheenjäsenten kuolemat olen asetellut mielessäni niille kuuluviin lokeroihin ja ne ovat tosiaan osa elettyä elämää. Nyt jo kauniita muistoja kaikki. Mutta yhden kuoleman tunnen vieläkin, vuosien jälkeen omakseni, siinä sain nähdä miten elämä ja sen päättyminen voi olla samaan aikaan sekä kaunis että arvaamaton.
Olin töissä Siilinjärven Shellillä kokkina, olin silloin ehkä juuri ja juuri kolmekymppinen. Tein töitä avokeittiössä, josta oli suora näkymä salille. Alakerran rappusia kiirehtii ylös keski-ikänen mies, huomaa minut lähinnä siinä tiskin takana ja huutaa, että soittakaa apua, vaimoni sai sairaskohtauksen ja voi huonosti tuolla alakerran naisten vessassa. Huusin eteenpäin keittiöön muille siellä oleville henkilöille, että soittakaa ambulanssi, alhaalla on sairaskohtaus. Varmistin, että huutoni kuultiin ja ymmärrettiin ja juoksin ensimmäisenä sinne vessaan katsomaan mikä on tilanne. Kertailin mennessäni hätäensiapuohjeita ja kyselin mieheltä että onko jotain tiedossa olevia sairauksia, diabetestä tai epilepsiaa tms. Ei mitään. Ei edes minkänlaista lääkitystä mihinkään. Hän on aina ollut niin terve. Mies kertoi, että heidän neljän hengen seurueensa oli tulossa lapista ruskaretkeltä, olivat pysähtyneet meille syömään ja yks kaks hänen vaimonsa vain alkoi valittaa huonoa oloa. Mietin jo, että mitähän vikaa ruuassa on ollut, itsehän olin sen sinä päivänä valmistanut.
Pääsimme vessaan ja siellä oli altaan äärelle kumartuneena keski-ikäinen nainen, joka sanoi, että hänellä on paha olo. Ei oikein voi hengittää. Kerroin, että apua on tulossa.
Au´oin kaikki hengitystä vaikeuttavat napit, otin huivin pois kaulalta, ja hän halusi siihen vessan lattialle istumaan, huippasi kuulemma. Menin itse istumaan lattialle hänen taakseen ja hänen miehensä auttoi hänet siihen minun viereeni niin, että hänen päänsä loppujen lopuksi lepäsi sylissäni. Puhuin rauhoittavasti molemmille ja kerroin että ambulanssi on paikalla tuossa tuokiossa, terveyskeskuksesta on tähän ehkä 10 minuutin matka. Samaan aikaan vessan tuli myös esimieheni ja pari muuta työntekijää katsomaan tilannetta.
Potilas tuntui ikäänkuin rauhoittuvan siinä sylissäni, katsoi minua suoraan silmiin kun kerroin, että ei ole mitään hätää, kohta tulee apua paikalle. Tunsin oloni rauhalliseksi ja vaistomaisesti vain tiesin miten tilanteessa pitää toimia. Hetken kuluttua hän kuitenkin valahti ihan veltoksi ja väri vaihtui kasvoissa kalvakkaaksi. Katsoimme esimiehen kanssa hetken toisiamme, hän kysyi, osaanko elvyttää ja minä vastasin, että osaan. Aloitimme elvytyksen välittömästi, hän puhalsi, minä painelin rintakehää. Ja siihen tilanteeseen tulivat myös ambulanssimiehet, 11 minuuttia hälytyksestä. Ja totesivat pian, että mitään ei ole tehtävissä. Tajusin, että olin ollut tilanteessa se lähin ihminen joka saatteli tämän minulle täysin tuntemattoman ihmisen rajan toiselle puolelle. Hän kuoli siihen minun syliini. Noin vain.
Kun tilanne oli ohi menin esimieheni luo konttorihuoneeseen ja purskahdin viimein itkuun. Hän antoi minulle loppupäivän vapaata ja sanoi itsekin lähtevänsä kotiin sulattelemaan tapahtunutta. Eikä siitä tehty työpaikalla sen kummempaa numeroa, elämä jatkui normaalisti, niinkuin sen kuuluukin jatkua.
Tapauksesta kului varmaan kuukausi kun eräs työkaveri tuli sanomaan minulle keittiöön, että "Enja, sinua kysytään". Kävelin salille ja näin kassan luona naisen, jolla oli kukkapaketti kädessä. Ja tämän naisen luo minut ohjattiin. En tiennyt kuka hän on, tai mitä asiaa hänellä on. Katsoin häntä hieman kysyvästi ja hän kertoi olevansa sen alakerran vessaan menehtyneen naisen tytär ja tulleensa Jyväskylästä asioikseen minua tapaamaan. Hän ei itse ollut tuossa tapahtumassa mukana, mutta hänen isänsä oli kertonut tapahtumista ja hän halusi itse tulla kiittämään minua henkilökohtaisesti siitä huolenpidosta ja empaattisuudesta, millä olin tilannetta ja ihmisiä siinä kohdellut. Ja välitti samanlaiset terveiset myös isältään ja sen ruoka-seurueen kahdelta muulta jäseneltä. Hän ojensi kukat ja kauniin kiitoskortin minulle, halasi ja sanoi, että hänelle oli tärkeää nähdä ihminen, joka oli hänen äitinsä saatellut tuonelan porteille. En oikein osannut sanoa mitään järkevää. Olin ihan ällikällä lyöty. Että joku ajaa pitkästi toistasataa kilometriä /sivu kiittääkseen tällaisesta asiasta. Lämpimästä ja ihmisläheisestä kohtelusta. Niin minä sen ymmärsin. Ja niin siinä kortissakin luki. Lisäksi hän kertoi, että hänen äitinsä kuolinsyyksi oli paljastunut äkillinen aivoverenvuoto. Tämä tieto sysäsi hienoisen taakan pois harteiltani; olin tietysti pienessä päässäni miettinyt, että olisiko minun pitänyt osata jotain enemmän, tehdä jotain, mitä en tehnyt; oliko jotain mitä en kenties huomannut/ älynnyt siinä tilanteessa.
Tämä tapaus pisti elämänarvot jälleen kerran taas uuteen asentoon. Tajusin oikeasti, miten pieni ihminen onkaan täällä elämän suuressa virrassa murheineen ja iloineen. Tämä ihminen oli tyttärensä sanojen mukaan elänyt hyvän ja vaiherikkaan elämän ja se elämä vain päättyi yks´kaks. Olen monesti miettinyt, voiko ihminen itselleen enempää toivoa? Täyttä elämää viimeisiin minuutteihin saakka. Tiedän kyllä, että kuolemalla on monet kasvot ja aina ne eivät ole yhtä lempeät. Mutta kun olen nähnyt nämä lempeät kasvot näin läheltä, en enää pelkää sitä ja sen mukanaan tuomaa väistämätöntä surua ja luopumisen tuskaa. Kunniotan kyllä ja välillä kavahdankin, mutta en pelkää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti