Luku 13 Wind of Change

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin myös unelmaduunit. Minun kohdallani tämä tarkoittaa aikaa Tietovirralla. Lähes viittä upeaa vuotta, jonka aikana löysin itsestäni vahvuuksia, joita en tiennyt olevan olemassakaan. Kyvyn kohdata ihmisiä face to face, olivatpa he minkä ikäisiä tai missä asemassa tahansa. Kyvyn ymmärtää teknisiä asioita ja yksinkertaistaa niitä niin, että pystyn niistä puhumaan millaiselle kuulijajoukolle tahansa. Työni puolesta sain nähdä Suomea ihan joka puolelta ja olla mukana monenlaisissa projekteissa. Mutta ennenkaikkea sain tehdä työtä sellaisessa työyhteisössä, jossa arvostus ja toisen kunnioittaminen oli huipussaan. Mainitsin jo aiemmin, että koko kollegajoukko oli lajissaan huippuammattilaisia ja heidän joukossaan oli ilo tehdä työtä samanlaisena, tasaveroisena huippu-ammattilaisena.
Mutta joka hommassa sattuu ja tapahtuu...

Tapahtumat alkoivat siitä kun toimitusjohtajat vaihtuivat kulmahuoneessa suhteellisen tiuhaan tahtiin. Sitten tuli Kehitysjohtajaa ja Helsingin myyntipäällikköä. Jossain vaiheessa tuntui, että johtajia oli enemmän kuin koko henkilöstöä yhteensä. Mersua siellä ja Mersua täällä, jokunen Audikin seassa, isompaa ja pienempää. Johonkin niistä tilattiin penkkejä Saksasta asti. Elettiin vielä viimeisen nousukauden loppumaininkeja ennen suurta notkahdusta.
Sitten tuli uutinen; osa porukasta on lomautettava tai sitten jokaisen palkkaa alennetaan.
Siitä se alkoi, hitaasti etenevä alamäki joka päättyi kivuliaaseen loppuun saakka. Porukkaa vähennettiin, töitä järjesteltiin uudelleen; pelko ja epävarmuus tulevaisuudesta asui jokaisen ajatuksissa.
Ja viimein koitti sekin päivä, että toinen yhtiön omistajista tuli kertomaan, että konkurssihakemus on jätetty Kuopion käräjäoikeudelle. Te, jotka olette vielä jäljellä, voitte hakea palkkaanne palkkaturvasta.
Se oli sitten siinä se tarina.
Ja niinkuin me olimme uskoneet, viimeiseen saakka, että tulee jokin ihme joka pelastaa meidät ja meidän työpaikkamme. Mutta ei tullut. Hiljaisina keräilimme henkilökohtaiset tavaramme ja poistuimme kuka minnekin.

Elämä jatkui; olihan minulla, niinkuin varmaan kaikilla kollegoillakin, työttömyysturva kunnossa. 500 päivää liiton rahoilla. Käytännössä 2 vuotta aikaa miettiä minne sitä seuraavaksi sitten.
Olin työtön! Ihan uusi olotila minulle. Toisaalta olin järkyttynyt tilanteesta, toisaalta tunsin helpotusta ja iloa siitä, että se ahdistava ja piinaava aika oli nyt ohi. Mutta miten hyödyttömäksi sitä itsensä tunteekaan tuommoisessa tilanteessa. Hävetti suorastaan jäädä aamulla kotiin, kun Eki lähti omiin töihinsä. Minulla ei ole työtä! Minua ei tarvita mihinkään. Olen hyödytön kuluerä tälle yhteiskunnalle. Ajatukset risteilivät kuumeisesti ja välillä etsin tilanteelle syyllistä itsestäni ja välillä kaikista muista.
Olisinpa tehnyt niinkuin Jari, joka älysi lähteä ajoissa, ennenkuin laiva upposi. Minulla ei vain ollut sisua eikä rohkeutta jättää sitä uppoavaa laivaa. Kuvittelin hölmö, että minua tarvitaan siellä.
Mutta sitten, yks´kaks minulle kirkastui, että mitäs minä tässä uikutan. Henki kulkee eikä kukaan ole kuollut. Elämä jatkuu.

Läksin ulos lenkille, oli talvinen pakkaspäivä Riistavedellä. Otin oikein sauvat mukaan ja annoin palaa. Sykemittari ranteessa. Tein varmaan 10 kilometrin ravakan lenkin ja sillä lenkillä ajatukset saivat ihan uuden suunnan. Mitäs minä suremaan, nyt minulla vihdoin on aikaa itselleni. Sitä minkä perään itkin silloin Lahden Seurahuoneella. Nyt ehdin tavata ystäviä ja omistautua uudelle karaoke-harrastukselle. Nyt minä tyttö sitten laulaisin, päivät pitkät enkä muuta tekisikään! Iskin kynteni innolla kotihommiin; aina kun teinipoikani kaverijoukon höystämänä palasi koulusta kotiin, keittiössä oli odottamassa uunituoreet sämpylät. Ja ne muuten kelpasivat sille porukalle :-)

Sitten eräänä päivänä puhelin soi. Olin opetellut kotona oloa ehkä kuukauden verran. Toinen Tietovirran entisistä omistajista soitti ja kysyi, että jos heillä olisi uusi yritys, lähtisinkö jeesaamaan sen pystyyn nostamisessa? Mitäs siihen oikein osaa sanoa...

kyy-yllä kai minä lähtisin.

Ja niinhän minä sitten läksin.
Taas tehtiin töitä samalla alalla. Koulutusyhtiö tämäkin. Tässä kohtaa opin erittäin monta asiaa nopeassa tahdissa yrityksen pystyyn nostamisesta. Ja hallinnoinnista. Työtä oli suunnattomasti. Porukkaa vähän mutta usko oli luja! Kyllä tämä tästä. Ja niin vain onnistuimme.
Kauppa alkoi käydä ja uusia asiakkaita ilmaantua. Hetken kaikki näytti varsin auvoiselta.
Mutta sitten iski kai henkinen väsymys niin minuun kuin siihen samaan joka minulle soitti ja pyysi töihin. Aloimme riidellä asioista. Tai tarkemmin sanottuna yhdestä asiasta. Siitä, että en suostunut enää ottamaan yhtään enempää työtaakkaa itselleni kuin mitä jo siihen mennessä olin kasannut harteilleni. Vastasin jo melkein kaikesta muusta paitsi myynnistä ja markkinoinnista. Ja tein pitkää päivää, että asiat saatiin hoitumaan. Tämän kaiken lisäksi minun olisi pitänyt ottaa vastuuta vielä myynnistäkin. Silloin kilahti. Ei helvetti. Jos talossa kerran on myyntimies, jonka ainoana työnä on myydä, niin jossain mättää pahasti jos minun pitää vielä sillekin tontille sotkeentua. Itsepäisenä jukuripäänä hän ei osannut antaa periksi ja minä olin myös päätökseni tehnyt. En suostunut; raja kulkee juuri tässä ja piste. Muutaman viikon jatkoimme kiukuttelua, pienissä tiloissa se vain kävi aika mahdottomaksi kaikkien kannalta. Niinpä katsoin parhaaksi lopettaa sen pelin ja hakeuduin lääkäriin. Verenpaine huiteli tähtitieteellisissä lukemissa ja diagnoosiksi tuli akuutti stressireaktio. Sain suoraan kahden viikon sairasloman ja vakavan varoituksen siitä, että seuraava oire on sitten sydänkohtaus tai aivoinfarkti. Lievemmässä tapauksessa pääsen Burnoutilla. Näitä on kuulemma nähty.

Ja niin olin taas kotona. Kuuden kuukauden jälkeen aloituksesta vihaisena ja turhautuneena. Paska reissu mutta tulipahan tehtyä. Neuvottelin itseni irti työsuhteesta ja olin jälleen vapaa.  Vapaa määrittelemään jälleen kerran elämäni suunnan uusiksi. Tajusin, että minun on oikeasti pidettävä itsestäni ja terveydestäni huolta. Aloitin välittömästi kuntoilukuurin, jossa kävelin ja pyöräilin, pelasin tennistä ja kävin uimassakin. Ja näillä Riistaveden vaaruille ulottuvilla pitkillä sauvakävelyreissuilla ajatukset alkoivat pikkuhiljaa kääntyä siihen asentoon, että entäpä jos...
Muutoksen kylmät tuulet olivat vaihtuneet kevään leppoisiin ilmoihin, auringonpaisteeseen, paahtavaan helteeseenkin. Nautin aurinkoenergiasta varmaan ensikertaa 10 vuoteen täysipainoisesti. Olin työvuoteni viettänyt aika tiiviisti joko konttorissa tai autonratissa ja sisällä hämyisissä hotelleissa. Nyt oli aika antaa ajatusten tuulettua kunnolla. Mitä se saikaan aikaan, siitä lisää sitten ensi kerralla :-)