Tein jälleen hyvän työhakemuksen, joka ansiosta erotuin joukosta. En enää muista sen hakemuksen sisältöä enkä asetteluakaan tarkemmin, mutta haastattelija mainitsi erikseen haastattelussa, että hakemukseni oli hyvä. Muutaman päivän päästä sain puhelinsoiton, että olin tullut valituksi tähän keltanokka-myyjän paikkaan.
Riemuni oli rajaton! Ei sillä, että siinä nykyisessäkään työssä olisi sen kummempaa vikaa ollut, mutta edelleen sisälläni paloi vahvasti ajatus siitä, että haluan hyödyntää tietotekniikka-taitojani. Käymäni tietokonekurssin jälkeen olin innostunut aiheesta todella ja itse-opiskelin tietokoneenkäyttöä jatkuvasti. Kyselin osaavilta ja opin nopeasti. Olin mielestäni jo melkoinen mestari :-) Ja nyt sitten pääsin paikkaan, jossa tietokoneella olisi keskeinen rooli asiakashallinnassa ja myynnin raportoinnissa. Ja talo täynnä tietotekniikan ammattilaisia!
Liikennekulttuurishokkihoitoa
Myyntiartikkelina minulla oli puhelinjärjestelmät ts. digitaaliset puhelinkeskukset. Arvatkaa vain, tiesinkö tai ymmärsinkö niistä mitään? Mutta ensimetreillä tietysti alokkaalle järjestettiin koulutusta laitteiden tekniikkaan ja se koulutus oli - missäs muualla kuin Helsingissä! Siinä sitä oli maalaistytölle kokemusta kerrakseen. En ollut ikinä ajanut itse autoa pääkaupungissamme ja heti kehä kolmosen jälkeen alkoivat kämmenet hiota ja tuli sellainen tunne, että tästä ei kyllä hengissä selvitä. Vakuuttelin itselleni, että olen opetellut reitin ennakkoon kartalta ja tiedän kyllä minne olen menossa.
Kun tulin Hämeenkadun ja Sturenkadun risteykseen, minut yllätti ajettavien kaistojen monilukuisuus. Se kaista jolla ajoin, ei sallinutkaan kääntymistä oikealle ja niinpä siitä kohtaa piti ajaa suoraan. Siinä sitä oltiin. En ollut ehtinyt kunnolla koko kaupunkiin niin heti tuli eksyminen. Jotenkin ajauduin muun liikenteen mukana ihan ydinkeskustaan ja lopulta ajoin Mannerheimintietä edestakaisin ja yritin epätoivoisesti tähytä jäähallia, joka piiloutui varmasti ihan tahallaan minulta. Olin saanut ohjeen, että jos tulet Mannerheimintieltä päin, käänny jäähallin kulmalta oikealle.
Pelkäsin suuresti raitiovaunuja, joita näytti hyökkäävän päälleni ihan joka kadun kulmasta. Liikennevalot vaihtuivat tiuhaan tahtiin kun yritin tähytä kadunnimiä leveän Mannerheimintien kahta puolta. Ambulanssikin ujelsi takanani; tiesin, että pitäisi väistää vaan en uskaltanut tehdä mitään kun toisella puolella oli jono takseja ja linja-autoja ja toisella puolella raitiovaunukiskot. Ja helsinkiläisten käsitys viidenkympin ajonopeudesta oli ihan jotain muuta kuin omani. Välillä silmieni edessä oli Eduskuntatalo, välillä Sokos ja Stockmann. Tein U-käännöksiä varmaan ihan älyttömissä paikoissa ja olin ihan niinkuin maalainen suurkaupungissa konsanaan. Minulla oli yhteyshenkilön puhelinnumero muistissa ja kun näytti siltä, että en kertakaikkiaan löydä perille, soitin hänelle ja hän opasti minut sitten kärsivällisesti puhelimessa puhuen ihan pihaan asti Vallilaan Soneran toimitiloihin.
Sydän hakkasi kahtasataa ja verenpaine oli varmaan huippulukemissa. Kuitenkin perille päästyäni minulle tuli yks kaks sellainen tunne, että tänne minä tulen vielä monta kertaa uudestaan. Katselin eteeni avautuvaa näkymää siinä parkissa ollessani ja yritin löytää siitä jotain ystävällistä; jotain joka toivottaisi minut tervetulleeksi. Soneran liput liehuivat kiinteistön pihamaalla ja Sturenkadun vilinä vangitsi katseeni. Jostain leijui vastapaahdetun kahvin ja ruisleivän happaman raskin tuoksu. Siinä hetkessä oli jotain taikaa; jotain joka vakuutti minulle, että olen oikealla tiellä ja että pärjään kyllä kun vain teen töitä nöyrästi. Ja kuinka paikkansa pitävä tuo tunne onkaan ollut! Tänä päivänä Helsinki on minulle erittäin tuttu kaupunki ja osaan liikkua siellä sujuvasti niin omalla autolla kuin julkisillakin kulkuneuvoilla.
Myyntityö alkaa
Laitteistokoulutuksen ansiosta pääsin jyvälle myytävien tuotteiden sielunelämään ja tapani mukaan innostuin niistä suuresti. Opettelin ISDN-liittymien ominaisuudet ja puhelinkeskusten toiminnan. Luin ja pänttäsin. Ja viimein tuli aika, että pääsin myyntijohtajan kanssa asiakaskäynneille. Sain hyvää oppia henkilökohtaisesta myyntityöstä ja seurasin suurella mielenkiinnolla tehtävien kauppojen eri vaiheita. Vaan nytpä olivatkin sitten kaikki palikat työnantajan näkökulmasta koossa; ei muuta kuin keltanokka kokeilemaan omia siipiä. Sain oman asiakasrekisterin ja valmiita liidejä, siitä vain puhelin käteen ja kauppaa hieromaan.
Samaan aikaan yksityiselämässäni meni perusasiat uusjakoon. Tuli avioero. Muistan kun tulin toimistolle Kotkankalliolle kahden muun kollegan tykö ja ilmoitin heille, että olen nyt sitten eronnut miehestäni. Ja otin asiakasrekisterin eteeni ja aloin soitella taas uutta kauppaa. Kaksi viikkoa meni kuin unessa; en nukkunut, en pystynyt syömään mitään, sydän hakkasi jatkuvasti varmaan kahtasataa, mutta minä vain jatkoin työntekoa. Ajoin maakuntaa ristiin rastiin ja jälkeenpäin ei voi kuin ihmetellä sitä voimaa ja vahvuutta, mikä minusta tuona aikana löytyi. En muista ajasta tienpäällä ja asiakkaissa juuri mitään, mutta vahinkoja ei ihme kyllä sattunut sen enempää liikenteessä kuin asiakassuhteissakaan.
Uusi elämä alkaa
Sain yksityisasiani järjestykseen yllättävänkin nopeasti ja siinä kohtaa tulivat avuksi ne ruskeat silmät sieltä Nilsiän S-marketilta. Olimme Ekin kanssa pitäneet yhteyttä jo jonkin aikaa ja hän oli tehnyt omassa suhteessaan saman ratkaisun kuin minä omassani. Hänkin oli eronnut. Niinpä sitten päätimme ottaa vähät tavaramme ja viedä ne saman katon alle. Asuimme aluksi Nilsiässä erään omakotitalon yläkerrassa ja sieltä käsin löysimme sitten seuraavan kotimme Riistaveden Pelonniemellä. Huolimatta sen hetkisten olosuhteiden mieltä kuohuttavasta luonteesta, Eki kannusti minua koko sydämestään menestymään ja menemään eteenpäin alkavalla urallani. Ja se kannustus on jatkunut koko yhteisen elomme ajan. Se on ehdottomasti yksi vahvimpia asioita, minkä vuoksi tänään voin oikeasti sanoa olevani tietotekniikan ammattilainen.
Nyt kun oli laitettu uuteen uskoon sekä työpaikka että oma elämä, piti kaaoksen keskelle löytää jostain jotain, mikä antaisi uskoa tulevaisuuteen. Sitä tulikin kuin tilauksesta. Olin tehnyt tarjouksen eräälle suurelle yhdistykselle puhelinjärjestelmistä ja se meni läpi! Se hyväksyttiin semmoisenaan! Minä, keltanokka tein sen :-) Sain suuren kaupan, josta riitti ihmeteltävää niin kokeneemmalle kollegalle kuin myyntijohtajallekin. Tämän kaupan tiimoilta ajelin sitten taas ympäri maakuntaa laitteistojen asennuksen ja käyttöönottokoulutuksen tiimoilta. Itse en sentään asentanut niitä, mutta seurasin vierestä erittäin suurella mielenkiinnolla sitäkin työtä ja opin monta asiaa teleliikennetekniikasta. Minun roolini oli sitten opastaa käyttäjiä käyttämään näitä uusia laitteita. Tässä kohtaa tuli monesti sellainen fiilis, että myös käyttöönottokoulutuksen hoitaminen tuntui minulle helpolta ja luontevalta osalta. Pidin siitä tunteesta, kun näin miten uudet asiat omaksutaan kertomani perusteella.
Skodahan se
Tältä ajalta jäi mieleeni taas yksi mukava tapaus. Olin ostanut muutama kuukausi sitten tuliterän Skoda Octavian, jolla sitten ajelin näitä maakunnissa tehtäviä ajoja. Se oli varmaan ihan ensimmäisiä näitä uuden mallin Skoda-autoja, niitä ei vielä hyvin monella ollut. Tulin jollekin pikku kirkonkylälle, kurvasin paikallisen pankin eteen ja siinä on keskenään tarinoimassa muutama paikallinen asukki, miehiä kaikki. Päät kääntyy jokaisella kun ajan pihaan ja kun nousen autosta, kuulen heidän sanovan: "Skoda se on, on se... ja nainen ratissa" :-). Minä toivottelin heille siinä hyvät päivät ja eikö yksi miehistä rohkene tulla lähemmäksi: "Suapko sitä kahtoo, onko se Skoda"? kyselee. Ja minä sanoin, että "Skodahan se". Ja ihmettely päättyi siihen, että minä käytin heitä koeajamassa sitä minun uutta autoani. Yksi heistä tuumasi, että: "uskottava se on, kun se ihan takalasissa lukee, autohan tämä on". Takalasin mainos nimittäin julisti koko kansalle että kyseessä on ajoneuvo joka luokitellaan autoksi: SKODA-AUTO. Skoda Octavia onkin ollut ajoneuvoni merkki ja malli koko urani ajan, jotenkin siitä on tullut osa minua enkä osaa siitä luopua. Tänä päivänä niitä näkee jo todella paljon liikenteessä, mutta mukava on muistella niitä aikoja, kun se oli vielä harvinaisuus.
ISDN-maailmasta GSM-maailmaan
ISDN-pohjaiset puhelinjärjestelmät tulivat siis tutuiksi ja samalla opiskelin itsekseni koko ajan lisää asioita teleliikennetekniikasta. Seuraava mielenkiintoinen maailma löytyikin matkapuhelinten liittymien ja laitteiden myynnistä. Ja tietoliikenteen parista ylipäätään. Minulle hahmoittui vähitellen kokonaisuus, jolla tämän yhteiskunnan sähköistä viestintää hoidettiin. Ja se kiehtoi minua valtavasti. Siihen liittyivät niin tietokoneet kuin matkapuhelimetkin, niiden väliset yhteydet ja niiden tarkoituksenmukainen hallinta.
Siihen aikaan matkapuhelimet yleistyivät todenteolla. Kuka muistaa vielä hittituotteen Nokia 3210? Niitä myytiin kuin näkkileipää. Niille oli kauniita vaihtokuoria ja niitäkin myytiin kuin häkää. Tai bisnespuhelimena Nokia 6150. Sen parempaa työjuhtaa ei siihen aikaan ollut olemassakaan. NMT-kauppa hiipui ja GSM verkko vei markkinat. Verkkoja oli itseasiassa siihen aikaan kaksi, 900 ja 1800. Ja uusimmat kännykät osasivat käyttää kumpaakin. Oli se hienoa.
Sitten tuli UMTS! Aluksi se oli kuin haamu; kaikki siitä puhuivat mutta kukaan ei ollut nähnyt. Miettikääs...kännykään voisi sitä kautta saada kaistaa vaikka videoille tai sillä voisi maksaa laskuja pankkiohjelmalla. Joku tiesi kertoa, että kamerakin on sisäänrakennettuna kännykkään ja otetut kuvat voisi lähettää sähköpostilla katsottavaksi kaverille. Voi sitä odotusta...monta mallia ehdittiin mydä UMTS-valmiudella, ennenkuin 3Gee sitten oikeasti oli totta. Itseasiassa oma urani oli jo ohi tuossa hektisessä kännykkäkultturissa, ennenkuin UMTS-haaveet oikeasti toteutuivat.
Tietokonekulttuuri vie voiton
Samalla kun myin Sonera-urani aikana matkapuhelimia, myin tietysti myös tietokonepaketteja. Niitäkin kun kyseisessä liikeyrityksessä oli kaupan. Minun vastuullani oli yritysmyynti ja tähtäsin työssäni kokonaisratkaisuun, jossa kartoitin tarpeet niin teleliikenteen kuin puhelin- ja tietokonelaitteistojenkin osalta. Tässä kohtaa viiimeistään tuli opeteltua tietokonelaitteiston osien nimet ja lyhenteet niin, että osaan ne takuuvarmasti vieläkin. Ja jostain kumman syystä sotkeennuin myös tietokoneiden asennushommiin ja tein myös jonkin verran ohjelmistokorjauksia. Syynä lienee ollut kyltymätön mielenkiintoni näitä laitteita kohtaan ja kun tilaisuus asennus/korjaushommiin on tarjoutunut, niin en ole siitä kieltäytynytkään.
Tässä samassa vaiheessa huomasin, että vietän yhä enemmän aikaa puhelimessa neuvoen asiakkaille myymieni laitteiden käyttöä. Asiakaskuntani oli laaja ja varsinkin tietokoneiden käyttöön tuli runsaasti kysymyksiä. Sain puhelinneuvonnasta nuhteita työnantajaltani; hän sanoi, että:
"keskity sinä tyttö vain myymään niitä vehkeitä, ne on kuule ihan toiset tahot, jotka sitten neuvovat käytössä. Tämä on myymälä eikä koulutuskeskus!"
Tämä kommentti sapetti minua ihan jonkin verran. Oma työmoraalini sanoi, että jos kerran olen laitteiston myynyt niin haluan kantaa siitä tekemästäni kaupasta myös vastuun. Ja vastuuseen mielestäni kuului se, että asiakas osaa hyödyntää laitteistosta niitä juuri ominaisuuksia, millä olen sen hänelle myynyt. Ja siitä se ajatus sitten lähti. Jollen minä kerran täällä saa neuvoa käyttäjiä tietokoneen käytössä, niin missäs sitten saan? Ja ei muuta kuin aktiivinen etsintä päälle ja miettimään ketkä sitä koulutusta tällä seudulla järjestävät ja millainen osaaminen pitää olla, että sinne pääsee töihin.
Tästä sitten lisää taas ensikerralla :-)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti