Aikani Sonera-brändissä alkoi olla täysi. Kaksi vuotta täyspainoista henkilökohtaista myyntityötä, asiakkuuksien hallintaa, loputonta kilpajuoksua uusien tuotteiden ja asiakkaiden tarpeiden kohtaamiseksi. Uusia ominaisuuksia, uusia innovaatioita. Kuka muistaa vielä sen tekstiviestiin pohjautuvan palvelun, jonka avulla maailman piti muuttua ihan toiseksi? Sillä sai tilata elokuvalippuja ja varata matkoja matkatoimistosta.Se tuntui silloin maailman tärkeimmältä myyntiargumentilta, vaan nyt tätä kirjoittaessani en muista edes palvelun nimeä! Olin niin täysillä tässä maailmassa mukana, että ajattelinkin jo teknisesti, mutta kuitenkin kaiken oppimani yritin parhaani mukaan kääntää myyntitiskillä normaalille puhekielelle. Minua ärsytti suunnattomasti eräs nuori mieskollega, joka brassaili hienoilla termeillä ja lyhenteillä. Itseriittoisaa, omahyväistä liirum-laarumia ja sillä hän sai asiakkaat puhuttua pyörryksiin ja sitä kautta ostamaan. Sitten kun asiakas pääsi kotiin ostamiensa laitteiden kanssa, hän soitti ja kyseli apua asennukseen ja laitteen käyttöönottoon. Ja kuten edellisessä postauksessa mainitsin, sitä apua ei saanut antaa. Piti vain myydä!
Tämä sai aikaan sen, että läksin taas aktiivisesti hakemaan jotain uutta. Ja sen uuden arvelin löytyvän parhaiten jostain koulutusyhtiöstä. Ajattelin, että vahvuuksiani tuntuvat olevan tietotekniikkaan liittyvä neuvontatyö ja esiintyminen. Olin jo aikaa sitten huomannut, että viihdyn yleisön edessä. Sonera -vuosinani jouduin vetämään monenlaista asiakastilaisuutta ja ne olivat jääneet mieleeni erityisen mukavina hetkinä. Kuin sattumalta (jälleen kerran) lehdessä oli ilmoitus avoimesta työpaikasta, jossa haettiin kuopiolaiseen koulutusyhtiöön OmaOpettajia. Taaskaan ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, mitä haettava toimi pitää sisällään, mutta pienen tutkailun jälkeen laitoin taas hakemuksen menemään ja toivoin parasta :-) Ja ennenkaikkea - luotin itseeni!
...ne jotka ei, ne ryhtyy opettamaan
Kyseessä oli Tietovirta OY:n avoin työpaikka ja eikö vain sieltä tullutkin puhelinsoitto, jossa minua pydettiin haastatteluun. Sen haastattelun muistan ikuisesti ja niin varmaan muistaa Ekikin. Läksimme jostain syystä molemmat yhdellä autolla Kuopioon ja arvelin haastattelussa menevän maksimissaan puoli tuntia. Paikka oli Itkonniemellä ja Eki tuumasi, että hän käy Venäläisen moottoriliikkeessä sillä aikaa kun minä olen siinä naapurikiinteistössä haastateltavana. Ja minä menen haastateltavaksi, täynnä pelonsekaista jännitystä siitä, mihinkähän lienen nyt päätäni laittamassa. Muita haastateltavia ei jonossa näkynyt, joten arvelin asian hoituvan nopeasti. Sain kutsun neuvotteluhuoneeseen ja siinä sitä sitten istuttiin pöydän ääressä vartti ja toinenkin. En uskaltanut vilkaista kelloa, kun tiesin sen vaikuttavan hätäilyltä. Meni kolmas vartti ja neljäskin, haastattelu vain jatkui. Lopulta, kahden tunnin päästä, asia oli valmis. Löimme kättä päälle ja työpaikka oli minun. Sitten ulos katsomaan Ekiä, miten pahalla päällä hän on odottelusta....
Mutta huoli oli turha; kun kerroin saaneeni työpaikan, hän tapansa mukaan halasi minua ja oli onnellinen puolestani. Sanoi, että tuon uutisen kuullakseen hän olisi voinut odotella vielä toisetkin kaksi tuntia.
Siitä se lähti, OmaOpettajan ura ja elämääni autonratissa tuli rutkasti uusia paikkoja, hotellihuoneita, ajettuja kilometrejä ja asiakkuuksia.
Työni oli aluksi puhelinneuvontaa ja kokeiden ja tehtävien tarkistamista. Kyseessä oli yksityinen koulutusyritys, jonka kautta sai suorittaa TIEKE ry:n tuottamia Tietokoneen ajokortti-tutkintoja. Ja niitä tehtiin, ihan urakalla. Organisaatiossa työskenteli useita OmaOpettajia ja he olivat poikkeuksetta parhaita työkavereita, mitä minulla koskaan on ollut! Ihmisiä, jotka olivat sielullaan mukana tekemässä tätä työtä, jakamassa omaa osaamistaan suomalaisten suuryritysten henkilöstön osaamisen nostamiseksi. Unohtamatta tietenkään myyntiorganisaatiota, jossa oli aivan uskomattoman hyvä myyntimies.
Aika nopeasti sitten tuli eteen kysymys, että haluaisinko lähteä tienpäälle vetämään lähipäiviä? Opiskeluun liittyi ns. Johdantopäivä joita vain pari henkilöä kävi ympäri suomen vetämässä. Johdantoon sisältyi opiskelijoiden preppaus tulevaan opiskelukokonaisuuteen opiskeluaineiston avulla. Tämä tarkoitti raskaiden mappien roudaamista konttorilta opiskelijoille, luentopäivän pitämistä ja tietojen keräämistä OmaOpettajaa varten. Mikäs siinä, minä vastasin. Ja niin sitä sitten mentiin...
Ensimmäinen kokemukseni opettajan työstä
Ensin minulle tarjottiin mahdollisuutta lähteä mukaan kokeneemman vetäjän Johdannolle ja minä otin mahdollisuuden vastaan, tottakai! Paikka oli Porvoossa ja sinne sitä sitten ajeltiin. Kuuntelin ja katselin, yritin ymmärtää kokonaisuutta. Olin mukana OmaOpettajan roolissa ja olin myös vastuussa ryhmän opintojen etenemisestä. Jotain juttelinkin, kun vetäjä antoi siihen tilaisuuden.
Kun päivä oli päättynyt, tämä kokenut vetäjä haukkui minut siinä rakennuksen rappusilla täysin lyttyyn! Olin kuulemma pilannut hänen päivänsä kommenteillani ja hän kertoi, ettei minusta ole tällaisen työn tekijäksi.Olin aivan puulla päähän lyöty...en kuolemaksenikaan tajunnut, mistä hän puhui. Enhän ollut sanonut koko päivän aikana juuri mitään ja sekin vähä mitä sanoin, tuli vain silloin kun hän antoi luvan. Keskityin niin siihen, että saan kuvan päivän rakenteesta että en todellakaan ollut äänessä yhtään enempää kuin oli tarpeellista. Mutta niin vain kävi! Hän oli minulle vihainen ja minä onneton en ymmärtänyt syytä lainkaan. Olin ihan ymmällä. Enkä vielä tänäkään päivänä ole ymmärtänyt sitä syytä. Tiesiköhän hän jotain sellaista mitä minä en tiennyt, kenties? Mutta niin vain uskaltauduin tästä kokemuksesta huolimatta lähtemään ihan omille keikoille.
Ensimmäinen itsenäinen keikka oli Turussa, ei yhtään sen kauempana :-) Jännitti ihan hirveästi. Vaan iltapäivällä fiilis oli jo sellainen, että tätä haluan lisää. Ja kun kerran halusin, sitä myös sain. Johdantopäivä toisensa perään tuli minun vedettäväkseni ja tämä kokeneempi vetäjä, joka ei kenties pitänyt puhetyylistäni tai kenties savolaisesta aksentista siinä, sai väistyä. Lopulta meitä oli vain kaksi jotka teimme tätä reissutyötä täyspäiväisesti. Minä ja Kanervan Jari. Teemme Jarin kanssa yhteistyötä edelleen. Meillä molemmilla on nyt oma tietotekniikka-alan yritys, jonka perusta on luotu juuri noina vuosina. Loimme myös vuosi sitten yhteisen brandin itsellemme tätä samaista koulutustyötä varten (OfficeOsaajat) ja se mahdollistaa meille molemmille tehokaamman markkinointiyhteistyön tiukassa kilpailutilanteessa isoja koulutuslaitoksia vastaan.
Pasilan TV-torni maamerkkinä
Jari oli tutorini kaikessa, mikä liittyi uuden työn omaksumiseen. Hän oli tehnyt samaa työtä pitempään ja tiesi mistä puhui. Ja halusi auttaa minua menestymään. Samoin menestymistäni halusi myös yhtiön myyntijohtaja, Välijärven Jarkki. Mitä paremmin onnistuisin työssäni, sen paremmat mahdollisuudet hänellä oli tehdä uutta kauppaa. Olimme, näin jälkeenpäin ajatellen, melkoinen tiimi. Jarkki ajoi edellä suomea ristiin rastiin ja teki kauppaa, minä ja Jari tultiin perässä ja vedettiin johdannot. Ja OmaOpettajat saivat näin ryhmiä työstettäväkseen ja eteenpäin potkittaviksi.
Pääsääntöisesti kaupat kolahtelivat pääkaupunkiseudulle. Tämän selittänee sekä asukastiheys että kohderyhmä, joka oli suuryritykset. Yhtiöllä oli vuokrattuna Helsingistä kerrostalokaksio meitä kulkevaisia varten ja tästä Niemenmäen kämpästä tulikin vuosiksi toinen kotini.
Edellisessä postauksessa kerroin tunteesta, mikä seurasi ensimmäistä itsenäistä Helsingin -keikkaani. Nyt oli sitten luvassa se toinen! Edelliset kauhukokemukset mielessäni kerroin Jarille, että en minä osaa Helsingissä ajaa, eksyn varmasti. Jari otti kynän ja paperia ja alkoi rauhallisesti piirtää minulle karttaa, jonka avulla osaisin sinne Niemenmäen kämpälle. Reitti kulki kehä kolmosta länteen aina Tampereen väylän kohdalle, josta piti sitten osata lähteä keskustaa kohti. Ohjeessa oli, että kun tulet rampilta, ota vasen kaista, muuten joudut Maunulaan tai jonnekin...sitten katse etuvasemmalle, kunnes näet korkean tornin, missä vilkkuu valoja. Se on Pasilan TV-torni. Siitä risteyksestä oikealle jne...tarkat ohjeet ihan perille saakka. Kiitos Jari! Ilman niitä ohjeita olisi varmasti ollut paljon vaikeampaa hahmottaa, mikä risteys vie mihinkin. Ja eksymisiä olisi tapahtunut paljon useammin.
Alkuun tein niin, että kun olin Niemenmäen kämpässä yötä, menin taksilla määränpäähäni. Näin pystyin hahmottamaan kuvaa Helsingistä kaupunkina ja opin pikkuhiljaa reittejä, joita taksikuskit käyttivät. Sitten ilta-aikaan kun liikenteessä oli jo hiljaisempaa, otin auton ja yritin ajaa saman reitin uudelleen omin päin. Useimmiten onnistuinkin. Huomasin, että Helsingin keskusta on halkaistu itä-länsi suunnassa Mannerheimitiellä ja pohjoisempana tilanjakajana toimivat kehä ykkönen ja kehä kolmonen. Pohjois-etelä suunnassa Helsinkiä halkovat pääväylät; Turku, Tampere, Tuusula, Lahti ja Porvoonväylä. Sen oivalluksen jälkeen olikin helppo asemoida itsensä aina johonkin lohkoon ja jos eksyminen tapahtui, niin jostain näistä pääväylistä sai aina uuden mahdollisuuden lähestyä kohdetta.
Keltaisten liikennevalojen sanoma
Muistaako kukaan sitä kuolemaan johtanutta ekaluokkalaisen pikkutytön yliajoa Helsingissä? Vuosi lienee ollut 2002 tai 2003. Kyseessä oli kiireinen BMW-kuski, joka Huopalahdentiellä kiihdytti huomatessaan suojatietä lähestyessään keltaiset valot. Huopalahdentie on leveä, monikaistainen katu ja siihen yhtyy Turun väylä, eli liikennettä on todella paljon. Muu liikenne oli jo pysähtynyt vasemmalla puolen valoihin kun tämä BMW-kuski vain kiihdyttää ja törmää sitten koulusta palaavaan ekaluokkalaiseen pikkutyttöön suojatiellä. Bemarikuskin valot olivat siinä vaiheessa tietenkin jo punaiset.
Satuin olemaan paikalla jalankulkijana ja näin tämän kaiken.
En vieläkään pysty ajamaan tapahtumapaikan ohi niin, etten muistaisi tapahtunutta. Sitä hässäkkää, mikä siitä syntyi, ambulanssin ujeltavaa ääntä ja ihmisten hätääntyneitä ääniä. Sitä kynttilämerta, joka oli risteyksessä viikkotolkulla tapahtuman jälkeen. Ja joka kerta kun edes harkitsen painavani kaasua keltaisen valon osuessa kohdalle, muistan tämän ja painan jarrua. Ja toivon, että kaikki muutkin tekisivät niin!
Tietovirran aika on urani kannalta ehkä kaikkein merkityksellisin vaihe elämässäni...niinpä sitä ei saakaan ihan yhdessä postauksessa avattua. Luvassa on vielä ainakin julkkiselämää ja hotellikuolemaa. Ja uuden asian opiskelua ja esimiesvastuun ottamista. Mutta näistä lisää taas seuraavalla kerralla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti