Kuten useaan otteeseen on tullut mainittua, urani Tietovirta Oy:ssä oli ehkä elämäni parasta aikaa. Pääsin todenteolla näyttämään ja käyttämään tietoteknistä osaamistani ja koska yhtiön markkinoinnin kohderyhmänä olivat Suomen suuryritykset, pääsin myös paikkoihin, joista moni ei osaa edes uneksia. Opin sisääntulot isoissa teollisuuslaitoksissa, miten kulunvalvonnat oikeasti ovat tärkeitä ja että auton tuulilasiin on aina laitettava lupalappu, jotta sen vielä löytää kun on poistumassa alueelta. Ja että yhteyshenkilön nimi on muistettava sisääntuloportilla, muuten ei pääse sisälle :-)
Olen päässyt näkemään tavallista työtä tekevää kansaa, jotka työskentelevät näissä yrityksissä ja ymmärtänyt, että oma osuutenikin siinä työnkulussa ja osaamisen nostossa (koskien tietysti vain ja ainoastaan tietoteknistä osaamista) on merkittävä! Tein pitkiä projekteja monien isojen yhtiöiden kanssa, koska koulutettavaa porukkaa oli paljon ja ryhmiä vain riitti. Projektit kestivät useita kuukausia ja vielä tänäänkin kun marssin esim. Vantaalla Fazerille, minut tunnetaan niin portilla kuin infopisteessäkin ja vastassa on aina sama iloinen ja ystävällinen tervehdys: "katos...olet taas lähtenyt".
Eräs tapaus jäi mieleeni melkoisena työvoittona urani alkutaipaleelta. Tein reissutyön ohessa myös OmaOpettajan työtä Kuopion konttorilla ja minulla oli muutama ryhmä koko ajan vedossa, eli vastasin siitä, että opinnot sujuvat jokaisella ryhmän jäsenellä sovitun aikataulun mukaisesti. Eräässä ryhmässä oli keski-ikäinen naishenkilö, jolle uuden oppiminen tuntui olevan melkoinen haaste. Hän ei luottanut alussa itseensä lainkaan ja oli sitä mieltä, että ei tästä hänen kohdallaan mitään tule. Kannustin häntä kuitenkin kokeilemaan ja teimme ensimmäiset tehtävät varmaankin niin, että hän liikutti hiirtä kun minä puhelimessa pyysin niin tekemään.
Etenimme hitaasti, mutta varmasti, päivä päivältä ja olin hänen kanssaan puhelimessa todella paljon. Samalla tuli siinä kuunneltua kaikki työ- ja siviiliasiatkin, ihankuin ohimennen.
Koulutussuunnitelman mukainen opintokokonaisuus koostui kolmesta eri moduulista ja niiden lisäksi sai ottaa vapaavalintaisia moduuleja 1-4 kpl, jos oma mielenkiinto niihin riitti.
Pääsimme opinnoissa tuettuna siihen vaiheeseen, että ensimmäisen moduulin tehtävät oli tehty, tarkistettu ja koelupa saatu. Ja ei muuta kuin kokeeseen. Kokeena käytimme Tieke ry:n tuottamia Tietokoneen Ajokortti kokeita. Ja siitä pitikin sitten selvitä itsenäisesti. Apua ei saanut pyytää eikä antaa.
Eihän se läpi mennyt, ensimmäinen koe. Hylsy tuli! Ja minun tehtäväni oli ilmoittaa tämä tyly tuomio opiskelijalle. Juteltiin taas puhelimessa asioista, joiden takia koe oli hylätty ja yks kaks hän kertoo minulle, että hänellä on erittäin paha kahvikuppineuroosi. Se kuulemma on niin paha, että hän ei voi olla toisten työkavereiden kanssa yhtäaikaa samassa tilassa kahvilla; kämmenet hikoavat, kahvikuppi tärisee, posket hehkuvat ja pahimmassa tapauksessa kahvi kaatuu rinnuksille. Ja koska kokeen tekemisessä oli paikalla toinen henkilö, kokeenvalvoja, hänelle oli tullut tuo sama ahdistuskohtaus myös sitä koetta tehdessä. Hän oli vain tuijottanut tietokoneen ruutua näkemättä sitä lainkaan ja 45 minuutin kuluttua paennut ulos tupakalle.
Nyt ymmärsin tilanteen vaan mitäpäs sille teen? Sitten hän jatkaa vielä juttua...sanoi, että hän haluaa yrittää vielä! Hän oli tehnyt päätöksen, että hän tämän opiskelun myötä haluaa selättää sen kahvikuppineuroosin. Ja kertoi, että minun kanssani on helppo olla, koska en ole siinä fyysisesti läsnä vaan hän saa itse päättää milloin soittaa ja ottaa tukea. No, päätimme siinä paikassa, että kokeenvalvoja "häädetään" toiseen tilaan, suoritusta kun ei tarvitse olla seläntakana vahtimassa. Kokeenvalvojan rooliin kuului lähinnä koeaineiston jakelu ja ajankäytön valvonta. Ja sitten uusinta yritys. Ja toisella kertaa jo taisi onnistaa tai kolmannella, en nyt ihan tarkkaan muista. Mutta lopputulemana tässä oli se, että hän hyvin hitaasti eteni oman itsensä kanssa ja loppujen lopuksi suoritti KAIKKI 7 moduulia, mitä A-korttiin tarvittiin, vaikka minimitavoitteena oli vain 3 moduulia. Hylättyjä kokeita tarvittiin melkoinen määrä, taidettiin kollegoiden kanssa perustaa niille ihan oma kansio hyllyyn. Mutta parasta tässä kaikessa oli se, että kun urakka vihdoin oli ohi, hän soitti ja kertoi että "et Enja usko, missä olen?" "Juon kakkukahveja täällä kahvihuoneessa koko muun porukan kanssa" " Ja vaikka kädet vielä vähän tärisee, niin nyt ei tarvitse lähteä pois tilasta vaan voin olla siellä muiden kanssa". Silloin pääsi itku! Ymmärsin olleeni mukana jossain niin uskomattoman hienossa kasvutarinassa, että se vetää mielen nöyräksi vieläkin, näin vuosien jälkeen.
Eikä tämä ollut ainoa kasvutarina, niitä oli tietysti ihan jokainen tavallaan, mutta ehkä suurin ja merkittävin muutos tapahtui hänen kohdallaan. Toinen tapaus, mikä jäi mieleeni oli myös naishenkilö, jo kohta eläkkeelle jäämässä. Hän soitti myös minulle heti opiskelun ensimetreillä ja kertoi, ettei hänen 62 vuotiaana ole mitään järkeä enää opiskella tämmöisiä. Mitä hän näillä tekisi? Wordeillä ja Exceleillä? Kohta jää eläkkeelle hoitamaan täyspäiväisesti kissojaan, niitä kun kuulemma oli tupa täynnä, oikein rotusellaisia. Kuuntelin ja myöntelin, mitäpäs siinä oikein muutakaan, ja kerroin sitten omasta kissaintohimostani, minäkin kun rakastan niitä eläimiä oikein paljon. Kerroin myös, että internetissä on paljon keskustelupalstoja, missä voi olla yhteydessä muihin kissanomistajiin. Ja hakea kaikennäköistä tietoa kissoihin liittyen. Ja reaktio oli odotetunlainen: Internetissä on mitä??? Mikä se semmoinen internet on??? Ja minä kertomaan, että sinunkin opiskeluaineistossasi on moduuli numero 7 sellainen, jossa sen asian oppii. No vielä vähän varmistelua, että jos hän tähän nyt suostuu, niin riittääkö varmasti se 3 moduulia, ettei enempää tarvitse tehdä? Riittää riittää, ei tarvitse enempää.
Ja niinhän sitä alettiin opiskella. Hänkin tarvitsi alkumetreillä paljon puhelintukea ja kokeitakin tehtiin jokunen määrä, ei ihan niin montaa / aihe kuin edellisellä, mutta paljon kuitenkin. Ja sitten tuli vaihe, että kaikki 3 moduulia oli tehty. Yllätys oli suuri kun hänkin kysyi, että voisiko vielä saada pari lisämoduulia, kun ei tämä niin vaikeata ollutkaan. Ja kun ne oli tehty, niin yhteistuumin tuumittiin, että meneväthän ne vielä nuo pari seuraavaakin, että saat sen A-kortin. Yhteensä 7 moduulia. Onnittelut ja todistukset postitettiin asianmukaisesti ja ei mennyt aikaakaan kun puhelin taas soi. Tämä samainen rouva oli kuullut muilta organisaation jäseniltä, että tarjolla on vielä jatkokurssikin, 4 moduulia syventävää oppia. Ja kyseli, että voisiko hän ilmoittautua niitä opiskelemaan, esimies oli jo luvan antanut. Mikäs siinä, ei muuta kuin AB-kansion kimppuun ja niin tällä rouvalla oli eläkkeelle jäädessään sekä Tietokoneenkäyttäjän A että AB-kortti taskussa, yhteensä 7+4 = 11 moduulia. Ja hän kun vakaasti oli päättänyt, ettei suorita ensimmäistäkään.
Tästä jälkimmäisestä kissa-keskustelusta minulle jäi piintynyt tapa käyttää kissa-sanaa kaikessa opetustyöhön liittyvässä kirjoituksessani esimerkkinä Kun tänäkin päivänä opetan luokan edessä esim. luettelopainikkeiden käyttöä, on ensimmäinen esimerkkisanani aina kissa. Tämä olkoon kunnianosoituksena sille sinnikkyydelle ja innostukselle, mitä kohtasin tämän opiskelijan kanssa työtä tehdessäni. Ja sille asenteiden muutokselle, jonka oma oivaltaminen ja oppimiskyvyn tunnistaminen saivat aikaan. Näitä kun muistelee, tulee väistämättä mieleen, että olen ollut etuoikeutettu, kun olen saanut kaiken tämän nähdä ja kokea! Kiitos siitä kuuluu Hakaojan veljeksille, Reinolle ja Raunolle, jotka uskoivat minuun ja antoivat tilaisuuden näyttää osaamiseni.
Hieno hetki oli sekin, kun Kanervan Jarin kanssa ajettiin Imatralle mainoskuvauksiin...molempien naama komeili sitten mainoskampanjassa useamman kuukauden ajan niin Hesarissa kuin Kauppalehdessäkin. Ja monessa muussa julkaisussa. Tästä sitten lisää taas seuraavalla kerralla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti