Luku 5 Sattuu vaikkei tapakaan

Tietovirta Oy:n aikakaudelta lähti siis elämäni autonratissa todella käyntiin. Ajeluni maakunnissa edellisten työpaikkojen tiimoilta olivat alkusoittoa sille mitä tuleman piti. Tein matkatyötä vähintään 3 päivää vikossa ja kuten edellisessä postauksessa tuli todettua, pääsääntöisesti ne matkat suuntautuivat kehä kolmosen sisäpuolelle. Mutta myös muut kaupungit ja paikkakunnat tulivat tutuksi pikkuhiljaa. Ja tienvarsien ABC asemat. Ja olosuhteet tienpäällä. Kaikkea mahdollista on sielläkin tullut nähdyksi. Mielenkiintoisia koulutussuunnittelun kukkasia ovat olleet mm. reitit, joissa ensimmäisenä päivänä työt ovat Helsingissä, sitten Kankaanpäässä ja kolmas päivä onkin sitten Kotkassa. Tai ensimmäinen päivä Kemissä, seuraava Helsingissä. Onhan näitä. Vaan kun olen niin tottunut siihen, että kolmasosa elämästäni oikeasti kuluu ratin ja penkin välissä, niin en osaa sitä valittaakaan. Seuraavat pari juttua olisivat kuitenkin saaneet jäädä väliin.

Pirullinen työkaveri
Eräässä vaiheessa työni ja oikeastaan koko elämäni oli yhtä painajaista jatkuvien migreenikohtausten takia. Migreenini oli sitä laatua, että se tuli päälle hetkessä kuin yleinen syyttäjä, lamaannutti kaiken; näön, kuulon ja ajattelun mutta jätti ihan hirveän kivun vasempaan ohimoon ja siitä alaspäin koko niskaan. Yleensä se yllätti kotona, reissusta palattua, mutta usein myös tienpäällä. Muistanpa nytkin pitkin teitä ajellessani, missä kohtaa leväkkeellä olen milloinkin migreeniäni asetellut. Ja niitä P-paikoja on muuten monta ja eri puolilla Suomea.
Eräänkin kerran läksin iltapäivällä Kuopiosta kohti Turkua. Suonenjoelle kääntyvällä rampilla iski migreeni ja silläkertaa se tuntui olevan tavallista äkäisempi. Yritin miettiä sillä kipeällä päälläni, että mitä tehdä. Harjulan sairaala, se minne minun Kuopiolaisena kuuluisi mennä saamaan apua, oli jo 20 km takanapäin ja tiesin, että jos kääntyisin takaisin, joutuisin jonottamaan siellä vuoroani ties kuinka kauan. Tiesin myös, että edessäni oli vielä yli 450 kilometriä ajettavana ja jos lähtisin takaisinpäin, se ei ainakaan jouduttaisi perille pääsyäni.

Yleensä minulla oli laukussa lääkearsenaali valmiina, Imigrania nenäsumutteena plus jytäköitä särkylääkkeitä, vaan nytpä olikin tilanne, että laukusta ei löytynyt Buranaa kummempaa. Se Burana siinävaiheessa migreeniä oli ihan sama asia kuin lasi vettä, eli ei vaikutusta. Jostain sain päähäni, että minun pitää päästä apteekkiin hakemaan lisää niitä jytäköitä särkylääkkeitä, resepti niihin oli kyllä laukussa. Ja seuraava apteekki on Suonenjoella, matkaa joku 30 km. Naulitsin hataran katseeni edellä ajavan auton perävaloihin ja ajattelin, että kun pidän turvavälin niin pystyn ainakin ajamaan niin pitkälle kuin se auto kääntyy jonnekin. Kyseessä oli talvinen ajokeli ja alkava iltapäivän hämäryys. Lunta pöllytti tienpinnasta normaaliin talviseen tapaan ja se lumipöllyn tuijottaminen teki kipeälle päälle erityisen häijyä. Välillä olin tukehtua kuumuuteen, ajoin ikkunat selällään jonkin aikaa. Välillä tuli kylmä ja ei muuta ku lämmityslaitetta täysille. Ja sitten taas tuli kuuma ja ikkunaa auki. Tärisin kokoajan kuin horkassa, mutta pidin vain katseeni tiukasti siinä edellä ajavan perävaloissa.

Viimein tulimme jonossa  Suonenjoelle ja jostain aivojeni sopukasta yritin kaivella muistikuvaa, että missä siellä on apteekki. En vielä tänäkään päivänä ymmärrä, miksi ihmeessä minun piti sinne apteekkiin päästä, se vain oli ainut ajatus, mikä päähäni sillä hetkellä mahtui. Kuin ihmeen kaupalla pääsin sinne, pistin auton parkkiin ja hoipuin päätäni pidellen sisään. Annoin reseptin apteekkitätille enkä pystynyt oikein puhumaan mitään. Apteekkitäti katsoo minua ja reseptiä, katsoo toisen kerran ja kysyy, että koskeeko päähän? Minä katsoin häntä ja nyökkäsin. Sitten hän katsoo toista apteekkitätiä ja kysyy, että pärjäätkö hetken yksin? Tempaisi takkinsa jostain takatiloista ja sanoi minulle, että tule, nyt lähdetään. Olin ihan hölmistynyt, mutta en saanut sanaakaan sanotuksi, kun kipu oli niin hirveä. Hän auttoi minut autoonsa, joka oli siinä ihan lähellä ovea ja vei minut Suonenjoen terveyskeskukseen päivystykseen. Selitti tilanteen ja kun hoitaja oli ottanut minut huostaansa, poistui taas työpaikalleen.

Terveyskeskuksessa sain Imigrania suoraan lihakseen ja kun kipu yhtään hellitti, nukahdin siinä samassa. Kun heräsin, ihmettelin hetken, että missä olen...ja seuraavaksi vilkaisin kelloa. Tilanne ei ollut vielä toivoton, ehtisin kuin ehtisinkin vielä Turkuun saman vuorokauden puolella. Sain luvan lähteä kun selitin, että tämä on minulle tuttu tilanne ja tiedän, että kohtaus ei uusi ainakaan vuorokauteen. Ja kohtauksesta selvittyäni olen elämäni kunnossa, nautin todella siitä, kun mihinkään ei koske! Soitin Ekille ja annoin tilannepäivityksen. Hän vain tuumaili rauhallisesti, näihin kohtauksiin jo tottuneena, että "et sitten ambulanssilla voinu mennä?". Silloin tajusin vasta itse, että niin kai minun olisi pitänyt tehdä. Vaan kukapa olisi sen ambulanssin tilannut, kun en saanut sanaa suustani sen kivun takia. Autoa pystyy kyllä ajamaan mutta ei puhumaan :-) Eikä ajattelemaan järkevästi. Tätä työkaveria en toivo kenellekään ikinä. Onneksi pääsin siitä eroon (toivottavasti loppuiäkseni) Ekin Istanbulin reissun myötä.

Pyörähdin vielä kukkakaupan kautta ja vein apteekkitätille kimpun tulppaaneja ja kortin, jossa kiitin kauniisti saamastani avusta. Ja matka kohti Turkua saattoi jatkua.

Hirvityksiä
Tämäkin tapaus sattui talvella, olin tulossa Helsingistä kotiinpäin. Vaihtelun vuoksi ajoin Mikkelistä Pieksämäen kautta Suonenjoelle menevää reittiä (myyntimiehemme Jarkki oli sen minulle neuvonut, kun sillä välillä ei ole kameratolppia läheskään niin paljon kuin vitostiellä) ja yks´kaks näen vasemmalla puolella liikettä: jotain joka ei kuulu sinne. Sekunnin murto-osassa tajusin, että se on hirvi. Ja iso! Ja tulee suoraan tien yli, eikä sillä ole aikomustakaan pysähtyä. Löin liinat kiinni ja yritin muistella kaikkea, mitä hätäjarrutuksesta oli sanottu. Pidä ratti suorassa ja jos kolahtaa, pidä edelleen ratti suorassa. Tiesin, että mitään ei ole tehtävissä, se tulee suoraan keulaan. ABS räpätti niin kovasti, etten ikinä ole kuullut sellaista ääntä.

Auto pysähtyi ja katsoin suoraan eteeni. Edessä on suora tie, eikä hirvestä tietoakaan. Sitten vilkaisin vasemmalle puolelle ja siinä se on, katsoo minua sivulasista ihan yhtä hölmistyneenä kuin minäkin sitä. Karvakaan ei katkennut hirveltä. Rauhallisesti se otti muutaman askeleen taakse ja jatkoi tienylitystä ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut.

Soitin Ekille ja annoin tilannepäivityksen. Nyt äänessä oli huolta ja hätää kun hän kyseli, että oliko käynyt kuinkaan. Ajoin autoa pikkupätkän seuraavalle bussipysäkille ja totesin, että jarrutehosteet olivat pois pelistä. Jarrua sai  painaa ihan urakalla, että jotain tapahtui. Mutta muita vaurioita en huomannut. Sitten tuli shokki. Tärisin siinä pysäkillä varmaan puolikkaan tunnin, ennenkuin tunsin taas voivani jatkaa matkaa.

Toinen tapaus sattui pari vuotta sitten kun olin palaamassa Kotkasta kotiin. Olin jo loppusuoralla Sänkimäen tiellä (kotiin n. 15 km) kun tälläkertaa oikealta puolelta tuli jotain eteen kuin ajatus. Hetken näytti siltä kuin  tuulilasin edessä olisi kasvannut hirven jalkoja ja sitten tömähti. En kertakaikkiaan ehtinyt tehdä mitään! Pysäytin auton ja ryntäsin katsomaan, mitä kävi ja näin vain kuinka puska pölisi kun hirvi paineli metsään. Tiesin, että osuma oli  sen verran paha, että hirvi varmasti loukkaantui. Soitin poliisit paikalle ja he hälyttivät Sänkimäen hirvimiehet koiran kanssa hirven perään.
Jälkeenpäin kuulin, että kyseessä oli ollut ylivuotinen vasa ja se oli saatu ammuttua vasta parin-kolmen viikon päästä tapahtuneesta. Toinen takaneljännes oli ollut täysin tulehtunut, joten haaskiin meni sekin ruho. Onneksi metsästäjät löysivät sen pois kitumasta.

Nämä tapahtumat tulivat nyt tänään mieleen, katsotaan seuraavalla kerralla taas lisää.